Nyt uskaltaa hän lähestyä Arnaluk'ia. Hän tuntee hänen pienen ja lämpöisen kätensä omassaan ja hän näkee… ei kaupungin komeita muureja… vaan Tassinork'in kevään ja Arnaluk'in, pienen grönlantilaistytön, joka vilkuttaa viimeisiä jäähyväisiään. Ja lyhyessä ajassa liukuu tuo kaikki hänen sielunsa silmien ohitse: Tuo omituinen Grönlannin-matka kuolemantalvineen Toivon laaksossa, pelastus ja sitä seuraavat päivät Tassinork'issa, tuossa Pohjois-Tanskan pohjoisimmassa siirtolassa, jossa Nordstrand teki hänestä miehen ja jossa Arnaluk asui… Arnaluk, joka pian saapuisi.
Erik menee. Kaikki ne ajatukset, jotka hän oli tutkintoa valmistaessaan pakottanut syrjään, tulvivat nyt hänen mieleensä, niinkuin vuolas virta jäänlähdön hetkellä. Hän ei tiedä muusta mitään. Hän ei näe vastaan tulevia, eikä tiedä mihinkä hän menee, hän on kaukana poissa katukäytävältä, jota hän kulkee. Niin kaukana kuin tähtinen napayö on Köpenhaminan rantapuistikosta.
Mutta hän saapuu kumminkin vihdoin rantapuistikkoon. Hän kiiruhtaa portaita ylös. Hän seisahtuu hetkeksi hengähtämään ja hiljentämään sydämensä kiivaita lyöntejä messinkisen nimikilven eteen, johon on kirjoitettu:
Christian Holm.
Tukkukauppias.
Sitten hän soittaa. Sisältä kuuluu kiivaita askeleita, ovi avataan ja siinä seisovat he molemmat, isä ja äiti ja heidän edessään heidän kunnon poikansa, puettuna hännystakkiin ja valkoiseen kaulahuiviin, suoraan tulleena tutkinnosta.
Heidän ei tarvitse kysyä, hän aivan säteilee voitosta. He vievät hänet saliin, missä päivällispöytä on juhlallisesti katettu kukkineen ja ruusu-seppeleineen Erikin paikan ympärillä.
Mutta Helge kysyy. Hän tulee oikein hyökkäämällä ja huutaa:
"Kuinka kävi Erik? Minkä arvosanan sait… minkä sait?"
Ja Erik kääntyy veljeensä päin ja vastaa: "Sain kiitettävän."
* * * * *