"Tarkoitatteko, pieni rouvaseni, ettei minulla ole mitään kotia, mihin ikävöitsisin? Mutta odottakaahan itse, kunnes päivä valkenee, jolloin alatte oikein lämpimästi ajatella kaukana olevaa kotimaatanne, jossa taivaanranta kaareutuu avarana, leveät virrat kohisevat ja kaukaisilla vuorilla olevat männyt laulavat, humisevat ja kertovat…"
"Rakas professori", sanoi Tanja ja hymyili lämpimästi, "kiitos teille kaikesta siitä kauniista, mitä sanotte kotimaastani… mutta puhuittehan koti-ikävästänne. Ettekö vielä tiedä että teidän kotinne on täällä Gårdbo'ssa?"
"Kyllä, kiitos rakkaat lapseni teille kumpaisellekin, sekä teille pieni rouva Tanja, että sinulle, rakas Olov, Tiedänhän niin hyvin, että teette kaikki maailmassa tähteni. Mutta… no niin…" Professori on noussut seisomaan ja niinkuin tavallista totiseksi tullessaan tahi lausuessaan julki sisimmät ajatuksensa, ottaa hän silmälasinsa ja alkaa niitä puhdistaa.
"Katsokaa, tiedemiehen koti on aina siellä, mihin tutkimishalu on hänet vienyt. Kaikissa muissa paikoissa tuntee hän kodittomuutta. Ja koko elämäni olin viettänyt ikävän kuume veressäni, niin, aina matkaamme asti. Silloin pääsin tasapainoon."
"Vai niin", sanoo Olov, "vai tasapainoon."
"Hyi Olov!" Rouva Tanja katsahtaa mieheensä tuimasti.
"Niin tasapainoon", jatkaa professori, "ja sopusointuun todellisen itseni kanssa. Mutta sitten tultuamme kotiin, kun päämäärä oli saavutettu ja matka tehty, oli kaikki loppunut, silloin todellakin loppui kaikki."
"Mutta muistot, professori, nuo rakkaat ja ylevät muistot!"
"Muistotko? Etkö enää ymmärrä mitään poikani? Pidätkö minua kyllin vanhana elämään muistoistani? Minähän olen vielä siinä iässä, jolloin niitä luodaan. Eli tahdon matkustaa… matkustaa hakemaan uusia maita… tekemään jotakin! Mutta mihin, mihin? Mutta tulimmainen olkoon… suokaa anteeksi, pieni rouva Tanja… tarkoitan, on myöhä… hyvää yötä, rakkaat ystävät, nukkukaa hyvin ja unohtakaa kaikki, mitä olen puhunut."
Ja pieni tiedemies on poissa.