Lähestymme Feet'in pääpaikkaa, tuota suurta valtainvälistä satamaa, miljoonakaupunki Hankow'ia, jossa kaunis A-lu-li meistä eroaa.
* * * * *
Eilen sivuutimme Johckow'in ja näimme hämärästi Tung Tingin jättiläisjärven, joka tässä laskee veririkkautensa Yangtsekiang'iin. Olimme pari tuntia maissi ja muun muassa käväisin eräässä kiinalaisessa ravintolassa. Tässä tilaisuudessa häpesin kuin koira. Kiinalaisissa ravintoloissa eli teehuoneissa ei tarjoilla mitään väkijuomia ja seiniä eivät likasta kirjavat tupakka-ilmoitukset. Kiinan etevimpien kirjailijoitten ajatuksilla koristetut kauniit taulut ovat koristeina. Ei siellä ole päihtyneitä, räyhääviä oluenjuojia. Kakut, hillot, hedelmät ja ennen kaikkea tee ovat kiinalaisen työmiehen virvokkeita. Siellä ei vaimojenkaan tarvitse pelätä miestensä kotiintuloa. Tuo Euroopan kaikkien yhteiskuntaluokkien inhoittava esikuva, juoppo perheen isä, on tuntematon käsite Kiinassa.
* * * * *
On myöhä. Olemme ankkurissa. Yö on sysimusta, virta kova ja ohjaaminen vaikeata, jonka vuoksi odotamme huomiseen.
Paitsi vahtia, olen kai ainoa hereillä oleva laivassa. En voi nukkua, istun ja kuuntelen vain aaltojen loisketta laivan laitoja vastaan ja ajatukseni selvittelevät yhtämittaa tuota uutta, tämäniltaista hämmästyttävää aineistoa. Tiedän nyt missä Arnaluk on!
Se tapahtui hetki sitten. Illan varjot levisivät jo leveälle joelle, satamaan, sen laiva- ja venejoukkoihin. Istuimme kannella, Duroc, Aristide ja minä, muutamassa hiljaisessa loukossa savupiipun luona, polttaen turkkilaisia savukkeita, Duroc'ln erikoisia, joita hänellä on laivassa koko varasto.
Aristide kertoo. "Hengellinen veljeni", sanoi hän vieden lempijuomansa, whiskyn ja veden myrkyllisen sekoituksen huulilleen, "on kai jo kertonut teille mustan helmen tarinan. Tahdotteko kuulla jatkon?" Tietysti minä tahdoin. "Minuakin huvittaisi", sanoo Duroc, "kertokaa!" Ja näin hän kertoi:
"No niin. Olettehan kuulleet, että talletin mustan helmen Englannin pankkiin yhdessä erään San-ho-hui'n kirjeen kanssa, jossa luullakseni oli selitys omistusoikeudesta.
"Jos ymmärsin oikein, niin tahdottiin pitää helmi varmassa tallessa siihen asti kuin sitä tultaisiin tarvitsemaan täällä Kiinassa, s.o. siihen hetkeen, jolloin määrätyt levottomuudet alkaisivat. No, hetki tuli ja eräs San-ho-huin asiamies saapui pankkiin ja vaati helmeä luovutettavaksi. Tämä vaatimus herätti Englannin pankin henkilökunnassa mitä suurinta hämmästystä, sillä musta helmi oli luovutettu jo pari kuukautta sitten eräälle toiselle asiamiehelle, joka oli esittänyt täysin pätevät omistusoikeuspaperit. Kun Tseng sai tämän tietää, ei hän ollut millänsäkään. Hän tahtoi vain katsella noita papereita. Hänen ei tarvinnut muuta kuin vilkaista kiinalaisiin kirjaimiin, kun hän jo huomasi väärennyksen. Hän huomautti siitä pankille, joka heti tarjosi suunnatonta summaa vahingonkorvaukseksi. Tseng kohautti vain olkapäitään ja tirkisteli pienillä viirusilmillään. 'Vahinko on korvaamaton', sanoi hän, 'sitä ei voida korvata muulla kuin kadonneen helmen takaisin hankkimisella. Mutta siihen voidaan käyttää noita rahoja ja sentähden hyväksyn vahingonkorvauksen.' Se oli 50,000 puntaa!