Mutta tämä napameren omituinen tuoksu synnyttää hänessä pelkoa, joka on uinunut kätkettynä jossakin hänen sisimmässään, samaa "Toivon" laakson pimeää pelkoa, jota hän oli kärsinyt pitkinä talvikuukausina kaukana pohjoisessa. Jään iäisen tyhjyyden ja kauhean yksinäisyyden näkö palauttaa tuskan hänen sydämeensä. Ensi kerran huomaa hän kevytmielisyyden ja tyhmänrohkeuden yrityksessä, jossa kysytään elämää ja kuolemaa…jossa kuolemalla on sata mahdollisuutta elämän yhtä vastaan.
Kauan seisoo hän siinä ajatuksissaan. Vihdoin katoaa pelko vähitellen. Hän tulee jälleen rohkeammaksi. Hän rukoilee Jumalaa ja Jumala lähettää hänelle vastauksen — äkkiä, kuin lämmin lähde, pulppuaa hänen mielessään rakastamansa ja etsimänsä olennon muisto. Hän näkee Arnalukin, niinkuin hän on näkevä hänet kuolinhetkelläänkin, seisovan käsi kädessä hänen kanssaan korkealla tunturilla, silloin kun aurinko palaa taas ja pitkä yö vihdoinkin pakenee uutta päivää. Hän katsahtaa ylös — ja kas, vastaukseksi kaikkiin epäilyksiin leimahtaa revontulien suunnaton kaari palamaan taivaalle.
Hän kääntyy äkkiä ja menee hakemaan Wen Siang'ia, jonka hän löytää keskustelemassa Tschi-Hien'in kanssa.
"Päällikkö", sanoo luutnantti, "kuljemme nyt syvällä vedellä tarpeellisella vauhdilla. Huomenna pääsemme kiintojäähän. Silloin alkaa taistelu. Ja siitä tulee kova, sillä vaikka Li olisi kuinka vahva tahansa, on se kumminkin kuin pähkinänkuori niiden voimien rinnalla, joita sen on uhmattava. Luulen, että saisimme kaikki uutta rohkeutta, jos tietäisimme, että hakemamme aarre on taistelun arvoinen."
"Se on", vastaa Wen Siang, "ja saatte kuulla sen nimenkin." Ja lähestyen luutnanttia ja katsoen häntä kiinteästi silmiin, sanoo hän:
"Se on tuo musta helmi!"
Luutnantti perääntyy kauhistuneena ja sokaistuna.
"Musta helmi", kuiskaa hän, "musta helmi…"
3.