"Niin, tulin vain ilmoittamaan, että nyt se alkaa. Kaikki on sattuman varassa. Huomen-aamulla olemme joko kiertäneet Banks'in maan, tahi olemme murskautuneet nuuskaksi. Tulkaa itse katsomaan!"
He hyökkäävät kannelle. "Katsokaa", selittää luutnantti ja viittaa eteenpäin, jossa avoin vesi on supistunut parin sadan kyynärän levyiseksi kanavaksi, "tällä puolella ovat patoutuneet jäät, jotka torninkorkuisina uhkaavat laivaamme, ja toisella puolella on kallioseinä. Purjehdimme seitsemänkymmenen sylen vedellä. Milla hetkellä tahansa voivat jäät ajautua rantaan vastustamattomalla voimallaan ja murskata meidät jyrkkää kalliota vastaan. Siinä tapauksessa olemme auttamattomasti hukassa. Mutta jos jää pysyisi liikkumattomana huomiseen, niin ehtisimme seitsemällekymmenennelle neljännelle leveysasteelle ja Banks'in salmeen. Jäävuori on tavattoman suotuisa, ja ehkä onnistumme suorittamaan suurtyön, läpäisemään koko koillisväylän yhtenä ainoana kesänä. Jos vain kerran pääsemme Banks'in salmeen, niin on vain jäljellä Melville'n salmen jäitten puhkaiseminen… ja miksikä emme onnistuisi? Käskeekö päällikkö meitä lähtemään kuoleman kitaan, vai…?"
Luutnantti Tschi-Hien vaikenee ja odottaa päällikkönsä vastausta. Wen Siang katsoo eteensä. Tuossa on tuo hiljainen jääaavikko, kummallisine, sikinsokin jäätyneine röykkiöineen, jäämaailma tuntureineen ja laaksoineen sinertävän kirkkaasta kristallista… mutta kumminkin meren kannattama, sen virtojen ohjaama ja myrskyjen kuljettama. Ja hän katsoo harmaanpunaista lumipilkkuista kiviseinääkin, joka mykkänä, kylmänä ja uhkaavana, varustettuna vuosituhansien kokemuksella odottaa mitätöntä ihmislasta. Näitten molempien seinien, jään ja kiven, välissä vaanii kuolema. Merituuli voi alkaa milloin tahansa ja jäät puristuvat vastustamattomalla voimalla kalliota vastaan.
Wen Siang epäröi. Hänen kiinalaissielunsa sisimmässä on tunne, joka kehoittaa häntä alistumaan. Hänen rotunsa on tuon, hänen kotimaansa tasangoilla kasvavan bamburuovon kaltainen, joka taipuu, mutta ei taitu. Kun myrsky lakkaa, suoristuu bamburuoko ja on yhtä sitkeä, luja ja taittumaton kuin ennenkin. Eikö mahtaisi olla viisaampaa, että…
Silloin laskee Erik kätensä hänen olalleen. "Wen Siang, tässä emme voi hukata aikaa. Kirjaimellisessa merkityksessä on joka sekuntikin kallisarvoinen. Tässä täytyy toteuttaa valkoisten sanat: 'Menköön syteen tai saveen!' Ei ole viisasta taipua. Eteenpäin! Ei saa milloinkaan antaa perään! Nyt saa lännen viisaus kerrankin vallita!"
Silloin sanoo Wen Siang Tschi-Hien'ille; "Käsken teitä kulkemaan eteenpäin täydellä vauhdilla!"
Mutta luutnantin mentyä sanoo Erik hymyillen: "'Menköön syteen tai saveen!' toteutui kumminkin. Lännen viisauden täytyi kumminkin olla mukana ratkaisemassa."
"Erehdyt. Sanotaanhan idässä, ettei milloinkaan saa väistyä. Mukaannumme ainoastaan epäonnistumisen pelosta. Painaudumme maahan, että myrsky voisi mennä ylitsemme. Sitten, tuulen tyynnyttyä, nousemme jälleen ja olemme entisen kaltaisia. Voimme taipua, mutta emme taittua. Rotumme on kuin joku Toledomiekka. Sen voi kääriä kokoon ja kantaa liivintaskussaan… mutta kun side katkaistaan, ponnahtaa se suoraksi ja on yhtä vahva ja siro kuin ennenkin… hiottu, terävä ja kuolemaatuottava, eikä kuin lännen miekka, joka tuossa tapauksessa katkeaisi. Mutta älkäämme saivarrelko sanoilla. On aikaa vielä maailman loppuun, eikä ole mitään kiirettä!"
Li halkaisee jo silloin meren sinistä juovaa. Joka mies laivassa tietää, mitä uskalletaan.
Kukaan ei mene levolle ennenkuin tämä pelonranta on sivuutettu.