KALTIMO. (Havahtuen.) Vaimoni — neiti Fiorini. Ettekö te olekaan toisianne tavanneet?
IRJA FIORINI. (Nousten.) Vain kulkeneet toistemme ohitse. (Ojentaa kätensä.) Hauska tutustua, rouva ministeritär.
LAINA KALTIMO. Hauskuus on kokonaan minun puolellani. Olen kuullut Teistä niin paljon puhuttavan. Muutamia vuosia sitten kuulin Teidän laulavankin. Ja mieheni on kertonut Teidän ensimmäisestä konsertistanne. Sehän oli kuin satua. Ylioppilaat riisuivat hevosen reen edestä ja vetivät Teidät Seurahuoneelle, jossa Teitä juhlittiin kuin kuningatarta…
IRJA FIORINI. (Vähän hämmästyen.) Vai on herra ministeri säilyttänyt minut niin ystävällisessä muistissa? Sitä en todellakaan ole rohjennut uskoa.
KALTIMO. (Merkitsevästi.) Siinä näette, että ihminen saattaa olla mainettaan parempi.
EDELMAN. Mutta eihän sinun maineessasi vikaa ole ollutkaan — tähän asti. Tästä puoleen en kylläkään mene siitä takuuseen, sillä nyt tuskin voit sitä yhtä tarkkaan varjella.
(Menee vihellellen näyttämön toiselle puolen.)
LAINA KALTIMO. Pahan ilman lintu! (Katsahtaa suutahtaneena hänen jälkeensä.)
(Muuttaa äkkiä ilmeensä ystävälliseksi.) Nyt, kun Te, neiti Fiorini, asetutte tänne Helsinkiin, toivon, ettette meidänkään taloamme unhoita. Tästä lähtien olen kotona joka kuukauden ensimmäisenä ja kolmantena maanantaina…
EDELMAN. (Rykäisee kovasti.)