EDELMAN. Minulla olisi Teille, nti Fiorini, eräs vakava asia… Enköhän voisi sitä nyt sanoa?
IRJA FIORINI. (Istuutuu.) Ihan kuin joku juhlallinen pyyntö… (Naurahtaen.) Jollen tuntisi vanhaa ystävääni, saattaisin jo ruveta pelkäämään kosintaa…
EDELMAN. Niin. Hyvin juhlallinen pyyntö minulla onkin, paljon juhlallisempi kuin koskaan kosinta.
IRJA FIORINI. Ja mikä se on?
EDELMAN. Pyydän Teidän lastanne omaksi pojakseni.
IRJA FIORINI. (Kavahtaa säikähtäneenä pystyyn.) En ymmärrä… Ei koskaan! — Oletteko menettänyt järkenne?
EDELMAN. Pyydän Teitä kuulemaan minua aivan rauhallisesti. Selitän lyhyesti kaikki. (Irja Fiorini tyyntyy vähitellen ja istuutuu.) Ensiksikin: ehdotus ei lähde minusta, jolla sellaiseen ei ikinä olisi ollut rohkeutta, ellei nuorukainen itse olisi pannut sitä alulle. Hän kutsui minut tulemaan tänne muita aikaisemmin ja avasi minulle koko sydämensä. En olisi uskonut, että nuori mieli voi ottaa asiat niin raskaalta kannalta kuin hän on isättömyytensä ottanut.
IRJA FIORINI. Mutta minulle ei hän koskaan ole mitään sanonut.
EDELMAN. Ei. Se on ollut nuoruuden vaistomaista hienotunteisuutta. "On asioita, jotka 'perheenpään' täytyy yksin hoitaa". Hän ei ole tahtonut lisätä jumaloimansa äidin taakkaa omalla orpouden tunteellaan. Siksi on hän toiminut selkänne takana. Katsokaa, nuoruusiällä ovat omat sielullisen hienouden vaistonsa, jotka kulkevat meille vanhemmille oudoilta näyttäviä polkuja, mutta sittenkin johtavat ehkä ylevämpiin päämääriin kuin meidän kaikille tutut tiemme.
IRJA FIORINI. Hänhän on ainoa, mikä minulla elämässä on, ainoa, minkä elämä minulle on suonut tähteeksi, kun se kaikki muut onnen murusensa kielsi… Se on mahdotonta: minä en voi luopua hänestä millään.