EDELMAN. Eihän Teidän tarvitsekaan hänestä luopua.
IRJA FIORINI. (Katsoo häntä ihmetellen.) Kuinka tarkoitatte? Ette suinkaan…
EDELMAN. (Vakavasti ja yksinkertaisesti.) Tarkoitan vain sitä, että hän jää luoksenne, kuten ennenkin, ja minä annan hänelle nimeni, hänen silmissään kieron yhteiskunnallisen aseman oikaisemiseksi, ja olen muuten vain hänen isällinen ystävänsä — kysymys ei ole muusta kuin pienestä juriidisesta muodollisuudesta, joka ei itsessään merkitse mitään, mutta joka hänen herkässä mielessään on saanut niin suuret mittasuhteet, että, jollei hänen suunnitelmansa toteudu, hän katsoo koko elämänsä särkyneeksi…
IRJA FIORINI. Luuletteko niin?
EDELMAN. Minä tiedän sen.
IRJA FIORINI. Oi, kuinka vaikeata tämä: on! (Nousee ja menee nyyhkyttäen peremmälle.)
EDELMAN. (Katsahtaa hänen jälkeensä, juo sitten teekuppinsa loppuun ja sytyttää savukkeen.)
BERG. (Tulee kiireellisesti touhuten vasemmalta; huomaa Edelmanin, naurahtaa.) Täälläkö veli maleksii? Tuolla ruokasalissa on hiivatin hauskaa — se Kaarto on helkkarin hassu heppu!
EEDELMAN. Kuulehan sinä lainlukija — mikä on yksinkertaisin keino ottaa omakseen poika, jonka isä on… kuollut? Onko se yleensä hyvin monimutkaista.
BERG. (Katsoo häntä hetken ihmetellen. Purskahtaa sitten nauruun.) Yksinkertaisin keino on mennä naimisiin hänen äitinsä kanssa. Ja kokeneet ihmiset vakuuttavat, ettei se juuri ole monimutkaisempaa kuin kaivoon hyppääminenkään. Mutta minun täytyy mennä katsomaan, joko valtioneuvoston auto on tullut. (Menee eteiseen, sulkee oven jälkeensä.)