IRJA FIORINI. (Tulee taustalta. Menee suoraan Edelmanin luo, istuutuu hänen viereensä ja ojentaa hänelle kätensä.) Antakaa minulle anteeksi — äsken en vielä oikein tajunnut ehdotuksenne jaloa epäitsekkyyttä, ja ehkä minä myöskin ajattelin, että ihmiset siitä vetäisivät aivan väärät johtopäätökset…
EDELMAN. Siitä saakka kun kantavanhempamme söivät tiedon puusta, eivät ihmiset yleensä ole tehneet muita kuin vääriä johtopäätöksiä…
IRJA FIORINI. (Hymähtäen surunvoittoisesti.) No niin. Kai se niin on. Enkähän minä juuri ihmisistä välitä. — Joka tapauksessa tahdon kiittää Teitä, vanhin ja paras ystäväni…
BERG. (Tulee eteisestä; jättää oven auki jälkeensä.) Kas niin! Mutta eikö armollinen emäntämmekään saa tätä vanhaa veijaria tulemaan muiden mukaan?
IRJA FIORINI. (Hymyillen.) Kyllä saan — saattepahan nähdä.
BERG. Sitä toki minäkin. Eihän Teitä kukaan voi vastustaa. (Menee vasemmalle.)
IRJA FIORINI. Kiitän Teitä tästä uudesta todistuksesta Teidän suuresta ja lämpimästä ystävyydestänne, joka jo vaikeimpina vuosinani oli minulle niin suureksi avuksi — niin, en tiedä, miten ilman sitä ollenkaan olisin päässyt eteenpäin, kun kaikki oli niin lohduttoman pimeää…
KAARLE WELLE. (Tulee vasemmalta; rientää äitinsä luo.) Äiti, onko hän jo sanonut sinulle?
IRJA FIORINI. On, poikani.
KAARLE WELLE. Entä sinä äiti?