Muistanetko, muistanetko ylpeä comtesse: kerran siellä etelässä alla kukkivien kastanjain kevätillan hämärässä sulta suudelman ma sain. Muistanetko, muistanetko ylpeä comtesse?
— Sait kuin saitkin — entä sitten?
Niin, ei juuri muuta mitään: sinä länteen, minä itään taakse virtain, kunnahitten… Siinä kaikki, siinä kaikki, ylpeä comtesse!
Mutta toisinaan kun kuljen illansuussa toukokuun, sattuu että silmät suljen, sattuu että siirryn sinne alle kauniin kukkapuun. Siellä nuori nurmirinne vehreänä vihannoi; siell' on lauhkeet, tummat illat, satakielen virret soi, yli lammen kultasillat kutoo kummat kevään kuu. Siellä vaivat vaimentuu: sydän sykkii nopeammin, veret laulaa kiihkoisammin… Siellä hairahtua saattaa yksin ylpeä comtesse!
Sinä yksi ainut…
Sinä yksi ainut vailla vertaa, nuoruuteni rakastettu, usein, usein unohdettu, syrjään jäänyt monta kertaa!
Varhain vaihtui onnenunes armaat
pettymyksen katkeruuteen:
turha uskos eloon uuteen —
osaksesi jäivät aret harmaat.
Itkit kai jo kuiviin kyyneleesi,
mutta salaa maailmalta.
Kenpä huomas hymyn alta
tuskan, jonka kätkit sydämeesi?
Liian köyhä kiitos laulunsäkeen.
Liian paljon anteeks annoit.
Pystypäisnä yksin kannoit
elontaakkaa vastamäkeen.
Antaisin, jos voisin…