Nyt hän pysähtyypi… kirkon luo,
hevosensa sitoo portin pieleen,
aukaiseepi veräjän ja suo
tapulille katseen: kellot nuo,
miksei soi ne? — se ois mulle mieleen!
Halki hankien nyt kahlaa hän,
löytää haudan mustan kuusen alta,
kummun nietoksien peittämän.
Siihen pysähtyy ja tuntuu miettivän;
entistänsä näyttää tuimemmalta.
"Huurteessa on risti, mutta siihen on
tulikirjaimin näin kirjoitettu:
että minä, juuri minä, onneton,
toisen onnettoman saatoin kuolohon.
Sydämeenikin on sanat kaiverrettu…"
Kumma liekki syttyy silmiin murhaajan.
"Tässä lepää… haa, ois myöskin mulla
rauha, unhon uni!" Puoleen taivahan
nyrkin nostaapi ja lailla hukkuvan
huutaa: "Sull' on hyvä, kirotulla!"
"Sinä levon sait, ja minä helvetin —
katkerampaa tuskin ivaa toista!
Tapoin sinut, sinua kun vihasin,
kuuletko sa, vihasin!" — "Vihasin",
kaiku vastaa metsän sokkeloista.
Ristiin tarttuu hän ja ravistaa sitä kunnes rauta taittuu. Sitten vaipuu lumeen. Silmät umpeen saa, tyyntyy rinta, sydän nukahtaa… — Kaikk' on hiljaa mailla kuollehitten.
Hautapaikka.
(Puolalaisen kansanlaulun mukaan.)
Älkää hautaa sinne tehkö mulle, minne kaikki vainajanne viety on! Metsäpolun laitaan itselleni aitaan kuusten alle oman kalmiston.
Sinne viekää! Silloin tiedän: kesäilloin saattaa joskus paimentyttönen, jota lemmin salaa, metsästä kun palaa tuoda kummulleni kukkasen.