Vastaantulija jo vierelleni
saapuu, katsahtaa ja taakse jää.
Mutta aatos iskee mieleheni:
muistuttihan vanhaa ystävää!
Piiristä ol' yksi ystävitten,
leikkiveikko minun lapsuutein.
Vanhentunut… Johan aikaa sitten
oman nuoruuteni hautaan vein!
Käännyn, katson. — Kiiruhdanko luoksi
puristamaan kättä ystäväin?
Mut en mene. Tiesi minkävuoksi
on kuin pelko syttyis syömessäin.
Vieraitahan oomme toisillemme,
vanhat siteet kaikki katkenneet;
yhteistä ei muu kuin muistojemme
vielä säilynehet sirpaleet.
Hyvästi siis vanha veikko! Yössä tähdenlentona sa tuikahdit. Kuka tiesi tunsit äsken myös sä piston povessas ja pakenit…
Vanha tarina.
Sinne kauas tasangoitten taa yksinäiset aatteet yössä entää: huurteessa on metsä, valkeana maa tähdet taivahalla tuikahtaa, revontulten soihtuliekit lentää.
Kumma tenho — mikä sitten lie? —, jonka mieleen luovat vanhat kuvat: tummaa metsänreunaa kulkee tie, joka kirkkokuusikkohon vie, loitommalla kylä — talot, tuvat.
Kirkkotieltä kulkuspari soi,
kaiku vastaa metsän sokkeloista.
Hepo kiitää, kiitää minkä voi…
piiska vinkuu, jalas vaikeroi.
Herra siunaa hurjaa matkaa moista!
Ken on yksinäinen matkamies,
minne, minne kiire kulkijalla?
Odottaako kodin lämmin lies?
— Vastaa toki, mihin pitää ties!
Piiskansivallus, ja hän on mäen alla.