l. SAMMUVA SUKU.
Suku sammuva Kainuun kansa on,
se on vankina vieraan maan —
puu puistama myrskyn juureton,
se on tuomittu kaatumaan.
Tuhat kärsii se tuskaa orjuuden,
sitä painaa raskas ies.
Mutta keskeltä puutteen ja kurjuuden
moni noussut on siellä mies,
mies suora ja suopea katseeltaan,
kuni miehet Suomenmaan,
tosin tuskinpa sankari toimissaan,
mutta sankari sielultaan…
Minä heitä kun muistelen, kyyneleet
minun silmiini silloin saa:
ovat siellä mun isäni syntyneet,
koti munkin on Kainuunmaa.
2. VANHA VIIPPA.
Hyvin muistan sinut, vanha Viippa, ojankaivajista ensimäinen: seppelparta, nenä pystypäinen, päässäs paperinen piispanhiippa. Varsi lyhyt niinkuin lappalaisen, silmät pienet mutta pistäväiset, sääret väärät, ääni vanhan naisen, mutta kourat kovat jättimäiset.
Kuusi päivää pengoit savipohjaa, seitsemännen olit humalassa. Uskoit, että kerran taivahassa Herra helpommalle työlle ohjaa. "Miksei ohjais? Antoi siunausta jo hän mulle tässä elämässä: pappilassa" — pari huokausta — "kahdeksan on käyty ristimässä."
Sunnuntaina — muistan — muutamana tupaan tulit iltapuhtehella; verkkaan astuit, taisit hoiperrella, mutta muotos oli tuimempana kuin sen koskaan nähnyt olin ennen. Ovensuussa oli tyhjä tuoli, siihen istuit. Piiat tullen mennen tirskuin pistelivät: "mistä huoli?"
Tuot' et kuullut. Etees tuijotellen siinä istuit sanaa sanomatta. — Mikä ihme: Viippa tarinatta toisten pakistessa naureskellen! Tunnit vieri, ilta ilkamoiden kului kulumistaan. Ikkunasta näkyi öiset usvat jänkkäsoiden. — Silloin eronhetkellä sä vasta