meille uskoit, mikä painoi mieltäs. Nousit, lähdit, mutta kynnyksellä käännyit, katsoit, aloit änkytellä kimakasti honottavaa kieltäs. Olit aamusella kätköistäsi sukuraamattusi esiin tuonut lukijaksi pyytäin tyttöäsi, jolle koulunkäynnin olet suonut.
Tyttö oli tullut, yritellyt — mut ei sanaa saanut huuliltansa. Kirjaimia oli kummissansa hetken verran siinä silmäellyt: "Enhän minä taida tämänlaista, eihän tässä ole koulun kieltä, tiesi mitä liekin ulkomaista…" — Siksi murhe painoi Viipan mieltä.
Kyynel vieri pitkin posken pintaa, vavahteli hetken vanhan huuli, sitten lausuit — sanat selvään kuuli "Tuollaista en enää maksa hintaa… vai ei kelpaa isän kieli siellä… Koulu jäädä saa, ja tyttö työhön!" Nyyhkytystä turhaan koittain niellä katosit sä hämärtyvään yöhön.
3. MARJA JOHANNA.
Puoleks sortunut on mökki harmaa ahtehessa jyrkän myllymäen; eukko, jonka kynnyksellä näen seitsenkymmentä on vuotta varmaan.
Kasvot ryppyiset, mut silmät vielä
eloisina tutkii tulijata —
huomannut hän on jo kauempata
oudon miehen, vieraan kylätiellä.
Marja Johanna on nimi muorin.
Leivinuuni elannon suo niukan,
lapset lähettävät sentään hiukan,
— viis on elämässä, kuoli nuorin.
Marja Johanna on yksin aivan:
mies on ammoin viety nurmen alle,
lapset kaikki menneet maailmalle
— auttajatta vanha alla vaivan.
Monet kerrat olen istuskellut
mökin penkillä mä tarinoiden,
muori leipiänsä lapioiden
monet jutut ompi kertoellut.
Yks' ol' aina hällä lempiaate:
"Kun vain tiedän rajan tuolle puolen
poikain päässeen, silloin rauhaan kuolen.
Tääll' on leipä kova, ohut vaate,