Taideteos ei koskaan ole samanlainen kuin se todellisuus, jota se kuvaa. Taiteilija alleviivaa ne ilmiön, tapahtuman tahi henkilön piirteet, jotka häneen voimakkaimmin ovat tehonneet, herättääkseen katsojissa (kuulijoissa, lukijoissa) samantapaisia tunnevaikutteita. Taide siis ei jäljennä todellisuutta, vaan se tyylittelee siitä kirkastetun kuvan. Se korostaa sen, mikä esitettävässä — taiteilijan käsityksen ja hänen tarkoitusperänsä kannalta — on olennaista ja tärkeää; se eliminoi sen, mikä — tuon samaisen käsityksen ja tarkoitusperän kannalta — on vähäpätöisempää ja asian ytimeen kuulumatonta.
Valokuva jäljentää todellisuuden kaikkine yksityiskohtineen, mutta sittenkin antaa taiteilijan kynän piirros — alleviivauksineen ja poistoineen — samasta todellisuudesta paljon elävämmän, tunteita herättävän kuvan. Mistä se johtuu? Siitä että taiteilija korostaa todellisuuden jotakin luonteenominaisuutta, niin että sen sisin tunnelma pääsee vaikuttamaan meihin voimakkaammin ja selvemmin kuin todellisuus sellaisenaan. Hän kokoaa, vahvistaa ja syventää ilmiöitä. Tositaiteilija ei laske käsistään sitä todellisuuden murenta, jonka hän on ottanut käsitelläkseen, ennen kuin hän saa ydintunnelman tahi ajatuksen, s.o. taiteellisen tarkoituksen siitä selkeästi kajastumaan. Ja toiselta puolen: hän ei heitä esitettäväkseen valitsemaansa aatetta, ennen kuin hän on luonut sille elävän ja havainnollisen, s.o. todellisuustuntuisen ilmaisumuodon.
Se sieluntoiminta, joka tässä vaikutteiden tihentämistyössä tulee taiteilijan avuksi, on mielikuvitus.
"Tositapaus", sanoo Hans Larsson, "sekä se, mitä siinä tuli näkyviin ja sanottiin, ei useinkaan riitä tosirunoilijalle, koska siihen ei keskittynyt kylläksi tosielämää." Ja ruotsalainen filosoofi jatkaa: "Jokaisen ihmisen kasvot voivat jonkun kerran kuvastaa hänen sisintä olemustaan, mutta ehkei kukaan nähnyt tai valokuvannut hänen kasvojaan juuri sillä hetkellä; taiteellinen mielikuvitus aavistautuu siihen hetkeen ja antaa kuvalle muodon." Taiteilija siis pyrkii "salatun todellisuuden" perille. Ja sen vuoksi onkin oikeassa taideluomassa enemmän totuutta kuin todellisuudessa.
* * * * *
Näyttämötaiteen esittämät ihmiset eivät siis ole jokapäiväisyyden todellisia ihmisiä; ne ovat, tahi niiden tulisi olla: taiteellisesti tosia.
Vanhemman Coquelin'in sanotaan mielellään kertoneen tarinan, jolla tosin on verrattain vähän tekemistä varsinaisen "korkeamman" taiteen kanssa, mutta joka on omiaan havainnollistamaan nyt puheena olevaa asiaa. Juttu on seuraava: Kylän kapakassa antaa eläintenäänten-matkija taituruudennäytteitä. Erittäinkin porsaanvikinää matkiessaan hän saa suurta tunnustusta osakseen läsnäolevilta asiantuntijoilta, jotka vaativat häntä alinomaa uudistamaan temppunsa. Lopulta on "taiteilija" aivan väsyksissä, mutta peläten helposti voivansa loukata kuulijakuntaansa, jollei hän kehoituksia noudata, tarttuu hän säkkiin, missä on elävä porsas, ja nipistelee elukkaa, kunnes se alkaa vikistä. Mutta nytpä yleisö rupeaakin napisemaan: "Tuo ei enää olekaan oikeata porsaanvikinää!"
Kuvaava on myöskin muuan englantilainen teatterikasku. Eräs piispa kysyi kerran näyttelijä Betterton'ilta: "Mistä oikeastaan johtuu, että te näyttelijät puhuessanne näyttämöllä asioista, jotka jokainen tietää todettomiksi, voitte vaikuttaa kuulijoihinne yhtä järkyttävästi kuin jos nuo asiat olisivat tosia, kun sitä vastoin meitä, jotka kirkossa puhumme tosista asioista, ei uskota enemmän kuin keksittyjen juttujen kertojia?" — "Mylord", vastasi näyttelijä, "ei mikään ole yksinkertaisempaa. Me puhumme näyttämöllä todettomista asioista aivan kuin ne olisivat tosia, te taaskin saarnastuolista tosista asioista aivan kuin olisivat ne todettomia!"
Näyttelijä ei ota äänenpainojaan, liikkeitään eikä kasvoneleitään "raakoina" arkisesta elämästä, vaan hän jalostaa ne ilmeikkäämmiksi, luonteenomaisemmiksi ja sisällökkäämmiksi. Hänen on saatava esille henkilön sisäinen olemus, niin että kasvojenilmeet ja ruumiinasennot, äänensävy ja sanojen korostus sanovat enemmän kuin ne jokapäiväisen elämän useimpina hetkinä ilmaisevat.
* * * * *