Kuitenkin oli mielestäni ulkonaisen näyttämöasun järjestelyssä tehty muudan virhe. Ohjaaja ei ollut käyttänyt hyväkseen tilavan näyttämön mittasuhteita ja mahdollisuuksia luodakseen sitä korkeaa ja syvää avaruutta, joka tekee esiintyvät ihmiset pieniksi, mutta joka samalla suo heille — sekä heidän ruumiilliselle hahmolleen että heidän salaiselle sisäiselle olennolleen — vapaan liikkumisalan ja ilmakehän. Jos missään niin tässä näytelmässä olisi ollut paikallaan majesteetillisuuteen pyrkivä korkeus vastakohdaksi maan matosille, joiden elon ja työn katoavaa turhuutta juuri on tarkoitus saarnata. Käyttämällä goottilaisia suippokaaria mataloittavien katteitten asemesta se olisikin saatu aikaan. Loppukuvaelman tähtiseinä oli nyt aivan liian lähellä katsomoa. Perspektiivisesti järjestettyjen taustojen avulla se olisi saatu ikäänkuin äärettömyyteen häipymään. Silloin olisi myöskin häiritsevän lähelle tulevat enkeliryhmät voitu sijoittaa loitommalle. Kenties olisi siinä myöskin ollut paikallaan rohkean voimakas värisointu, kiiltoisemmalla kirkkaudella alleviivaamaan taivaallisen autuuden ihanuutta.
Mutta, kuten sanottu, nykyisessä asussaankin oli kehys hyvin vaikuttava. Eritoten on tunnustus annettava taitavasta valon käyttelystä, joka Kansallisteatterin perin puutteellisilla ja vanhettuneilla laitteilla ei ole helppo asia. Monet valovaikutteet oli ohjaaja erittäin hyvin ja harkitusti sommitellut. Ne antoivat aavistuksen siitä, kuinka tehokkaita apukeinoja nykyaikainen valaistuskoneisto näyttämön järjestäjälle voi tarjota.
Mutta vanhastavaksi tyylitellyllä näyttämöllä on myöskin vaaransa. Esityksen sommittelu sen yksinkertaiseen kehykseen on erinomaisen arkaluontoinen tehtävä. Se edellyttää eheäksi soinnutettua yleissävyä, sellaista tyylin yhtenäisyyttä, ettei näyttelemisessä saa olla pienimpiäkään harhaotteita eikä särähteleviä soraääniä.
Kokonaan ei Kansallisteatterissa vaaroja oltu vältetty, joskin tulos yleensä voidaan arvioida verrattain hyväksi. Tyylittelyä, joka etupäässä ilmeni vain liikkeiden ja lausunnan hillittynä sävynä, ei näet oltu jaksettu aivan johdonmukaisesti ulottaa kaikkiin henkilöihin eikä jokaiseen kohtaukseen. Niinpä sen rikkoivat Velkavangin vaimo (nti Lähteenoja) liian kouraantuntuvalla realismillaan ja Hyvät Työt (rva Pihlajamäki), jossa herkkä ja hento vienous oli muuttunut perin pingoitetuksi teennäisyydeksi. Puitteitten ulkopuolelle pyrki myöskin Lihavan ja Laihan Serkun (hrat Jännes ja Pihlajamäki) kohtaus liian arkisine äänenpainoineen — miksi muuten edellinen oli pantu tanssimaan? — ja Vanginvartijain perusteettoman levoton liikehtiminen.
Muuten on ohjaajalla tällaisessa näytelmässä, jonka osat melkein tykkänään ovat vailla yksilöllisiä erikoispiirteitä, hyvin suuri vapaus henkilökuvien hahmottelussa. Draaman henkilöt — sekä ihmiset että vertauskuvalliset olennot — voidaan piirtää monella eri tavalla. Niinpä saattaa, muutaman esimerkin mainitakseni, Köyhän Naapurin käsittää yhtä hyvin raihnaisena konttaavaksi kurjaksi kerjäläiseksi — kuten Ruotsalaisessa teatterissa — kuin vielä pystyssä pysyväksi omaisuutensa menettäneeksi mieheksi, jona hänet Kansallisteatterissa esitettiin, (joskin hra Falck on aivan liian väritön). Toisena esimerkkinä mainitsen Jokamiehen Ystävän, jonka tulkinta niin ikään teattereissamme oli aivan erilaista. Ruotsalaisella näyttämöllämme määräsi sävyn se ajatus, joka ilmenee esim. näistä säkeistä: "Oli ystävä silloin, kun hauskaa riitti, — suruviesti kun sai, nyt läksi ja kiitti. — — Kun ihmisellä on onni myötä, — on ympärillä tungos ja hoppu, — vaan kun onni on loppu, — niin ystävät: hyvää yötä!" Kansallisteatterin Ystävä, (jonka hra Korhonen sangen kauniisti ja luistavasti näytteli) oli taasen kunnon mies, joka vilpittömässä mielessä jäähyväiseksi ojensi kätensä ja vakaumuksella lausui: "Heitä sielusi Herran haltuun vaani" Usko (rva Lindelöf) ei Kansallisteatterissa ollut yhtä ylevän voitonvarma kuin ruotsalaisessa, mutta sen sijaan se oli vienompi ja lämmittävämpi. Ja vihdoin Piru (hra Puro) täällä oli yksivakaisempi ja enemmän kokonaisuuteen mukautuva.
Nimiosan tulkitsi hra Somersalmi. Hänen Jokamies-kuvassaan oli enemmän viivakauneutta kuin väriloistoa, enemmän viileätä plastillisuutta kuin maalauksellisiin vaikutteihin purkautuvaa tulista tempperamenttia. Ulkonaiselta hahmoltaan se oli sangen ryhdikäs ja kaunis luoma. Vuorosanojen lausuminen oli kuitenkin liian ylimalkaista, se ei tuntunut vakuuttavalta. Sitä paitsi ei ohjaaja ollut asemia eikä liikkeitä määritellyt niin täsmällisiksi, että kaikki kuolleet kohdat — esim. pitkissä kaarteluissa etunäyttämölle — olisivat välttyneet. — Mielitietyn rva Tulenheimo näytteli erittäin hyvin. Se oli sekä suunnittelultaan että suoritukseltaan ehyt ja kaunis luoma. — Kaikkein tyylikkäin ja ylevin oli kuitenkin rva Raution Äiti. Siinä oli samaa rakastavaa lempeyttä ja samaa arvokkuutta, jota esim. Whistlerin tunnettu äidinkuva säteilee. — Myöskin hra Kilven Kuolema oli erinomaisen vaikuttava. Siinä oli kalman kaikua ja jäätävää tuonen tuntua. Mutta oliko tarpeellista nostaa häntä puuviikatteineen vielä loppukuvaelman enkelikuoron keskelle? — Hra Lindforsin Mammona metallisessa jäykkyydessään oli tarkalla tyylitajulla veistetty.
Suomennos, jonka Huugo Jalkanen on tehnyt, tuntui yleensä varsin sujuvalta. Muutama vähäinen tyylillinen kommahdus ei pahemmin häirinnyt. Hillbergin ruotsinnoksen vanhastavaan kielisävyyn ei suomentaja ole yrittänytkään pyrkiä.
NÄYTTÄMÖN TAITEESTA
1.
Todellisuus ja taide.