Ei kuitenkaan niin, että "Jokamiehen" välttämättä täytyy jättää nykyaikainen katsoja kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Kieltämättä siinä on aineksia ja runollisia arvoja, jotka elävän ja hartaan tulkinnan tukemina saattavat virittää sydämen kieliä väräjämään, ehkäpä häipyväksi hetkeksi kääntävätkin ajatukset pois helkähtävästä elämänilosta, pelloilta, kaupanteosta ja kullankiiltoisesta mammonasta. Väitetäänhän esim. Tukholmassa niin tapahtuneen; hiljaisella hartaudella oli siellä esitystä seurattu, oli tunnettu vietettävän hetkiä pyhätössä, jonne ei arkisen aherruksen kuumeinen sykintä pääse tunkeutumaan, vaan jossa suhajavat iäisyyden henkien siivet, ja vakavana oli yleisö teatterista poistunut (suoraan kotiinsa – ravintoloitsijain katkeraksi mielihaikeudeksi!). Meillä ei näytelmä näin voimakasta vaikutelmaa synnyttänyt, ei Ruotsalaisessa teatterissa eikä Kansallisessakaan, vaikka jälkimmäisessä oli tunnelman tehostajana Sibeliuksen vartavasten säveltämä suurpiirteinen ja selkeäsäkeinen musiikki. "Vanha näytelmä rikkaan miehen kuolemasta" jäi kuin jäikin kirjallishistorialliseksi kuriosumiksi ja näyttämöteknilliseksi kokeiluksi.
Mutta näyttämöteknilliseltä kannalta muodostuivat helsinkiläisetkin esitykset teatteri-ihmiselle sangen mielenkiintoisiksi, etenkin kun tulkinta molemmissa pääkaupungin teattereissa oli aivan erilaisille taiteellisille periaatteille rakennettu.
* * * * *
Ruotsalaisen teatterin näyttämöasussa oli noudatettu samantapaisia suunnitteluprinsiippejä kuin esim. Ranskan kuuluisain näyttelijäveljesten (Laconfrérie dela Passion) mysterioesityksissä 1400-luvun alkupuolella: Helvetti alinna ja katsojia lähinnä, varsinainen näyttämölattia maana, korkeammalla taustassa Paratiisi, johon johtivat valtavat portaat. Oli käytetty kosolta kultaa ja heleitä värejä — runsaasti taivaansinistä —; se oli omiaan alleviivaamaan näytelmän keskiaikaiskatoolista sävyä ja likeistä sukulaisuutta liturgiasta lähteneelle mysteriolie. Koristeiden gotiikka ja katedraalimaiset ääriviivat väkevöittivät osaltaan tätä tunnelmaa. Varmalla taidehistoriallisella silmällä oli — mikäli väitetään, lähinnä Köpenhaminan mallin mukaan — näyttämökehys sommiteltu. Siinä oli kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten sopusuhtaista ja huoliteltua. Erittäin ovat mainittavat vaikuttavat ja täsmälliset valonvaihtelut sekä pukujen varmaa väriaistia todistava sommittelu.
Mutta näyttelijäesitykset eivät olleet kehyksen tasalla. Tulkinnan yleissävyä vastaan saattoi tehdä muistutuksen: se ei ollut oikeaan äänilajiin viritetty. Siinä kaipasi ankarampaa ja yhtenäistä tyylittelyä, joka selkeämmin ja tehoisammin kuin kouraantuntuvan todellisuustuntuinen henkilöhahmottelu ja realistisiin otteisiin turvautuva näytteleminen vastaa tarunhohtoista vertauskuvallisuutta. Ja symboliikkahan aivan olennaisesti kuuluu "Jokamiehen" tunnelmamaailmaan.
Näin ollen pyrkivät näyttelijäesitykset monin kohdin ulkopuolelle näyttämökehyksen puitteita. Niissä oli liiaksi arkipäiväisiä äänenpainoja, liiaksi räikeitä piirteitä. Niinpä esim. pääosan esittäjä [Adam Poulsen] pyrki aivan liiaksi lähentelemään luonnenäytelmän todellisuuden maaperällä liikkuvia hahmoja, tahi toisin sanoen: meitä, nykyajan ihmisiä. Jokamies ei liikkunut siinä asteikossa, jota legendan herkästi haihtuva ja aavistelua väräjävä tunnelma vaatii. — Vielä ilmeisemmin oli tämä piirre havaittavissa puhtaasti vertauskuvallisissa olennoissa, etenkin Mammonassa [Evert Ingberg], mutta myöskin jalopiirteisessä Uskossa [Lisa Håkansson-Taube], vaikka nekin omassa laadussaan — samoinkuin teknilliseltä suoritukseltaan moitteeton Jokamies — olivat hyviä saavutuksia. Lähempänä tarun mystillistä ilmapiiriä oli Hyvät Teot [Signe Mörne] arkoine ilmeineen ja haurassointuisine kuiskailuineen. Myöskin Kuolema oli oivasti suunniteltu, vaikkakaan esittäjän [Albert Nycop] äänensävy ja puhetapa eivät kyenneet luomaan vuorosanoihin niin kumeata kaikua, että niihin olisi tullut jäätävää ja kaameata kalman tuntua. Piru [Adolf Berlin] taas korosti turhanpäiväisen tunnontarkasti keskiaikaisen paholaisen leikillisiä taipumuksia.
Se näyttämöasu, jonka puitteissa Kansallisteatteri esitti "Jokamiehen" erosi olennaisesti Ruotsalaisen teatterin kiiltävän komeasta kehyksestä ja lähenteli niitä taiteellisia periaatteita, joille englantilainen — tahi täsmällisemmin: irlantilainen — teatterireformaattori Edvard Gordon Craig rakentaa näyttämökuvansa. — Kansallisteatterin ohjaaja, Jalmari Lahdensuo, lienee valinnut lähimmän esikuvansa Saksasta.
Väliverho oli poissa, näyttämö ulottui yli orkesterin katsomoon saakka.
Dekoratsioni oli yksinkertainen ja suoraviivainen. Rakenteeltaan se oli ankaran askeettinen telttalaite, jonka seininä olivat jäykkien valkoisten pilarien väliin neliöiden muotoon pingoitetut koristeettomat mustanharmaat kankaat, joilla myöskin matalin parvin ja portain taustaa kohti kohoava permanto oli peitetty. Niinikään oli näyttämöaukon kaari mustaan verhottu ja kankaaseen oli puhkaistu molemmin puolin matalat muuriaukot. Reunustaramppia kiersi tummanvihreä seppelköynnös. Siinä koko kehys.
Kieltämättä tämä musta ja valkea näyttämö herätti synkän juhlallisen, joskin hiukan ahdistavan vaikutelman. Katsomoon tullessa tuntui melkein siltä kuin olisi tullut pitkänperjantain jumalanpalvelukseen. Näytelmän kuluessa — tahi ainakin sen päätyttyä — tuli vakuutetuksi tällaisen äärimmilleen yksinkertaistetun ja suuripiirteistä viivakauneutta tavoittelevan dekoratsionin suurista taiteellisista eduista: se sallii itse draaman kauneusarvojen sinänsä päästä vaikuttamaan omalla tehollaan ja sisäisellä voimallaan. Huomio keskittyy häiriytymättä ja kiinteästi toiminnan ja vuorosanojen poljentoon, ja henkilöt piirtyvät tummaa taustaa vasten selkeämpinä mielikuvitukseemme. Ja niinpä tuntuikin tämän vanhan näytelmän tunnelma tarttuvammin tehoavan Kansallisteatterin kehyksestä kuin ruotsalaisen näyttämön kullatuista puitteista, vaikkakin kenties jälkimmäiset selvemmin alleviivasivat moraliteetin katoolisen keskiaikaista sävyä. Kansallisteatterissa oli sitäpaitsi tunnelmaa tukemassa huomattava tekijä, jota ruotsalaisella ei ollut: Sibeliuksen mahtava musiikki.