"Uusi suunta" on tunnuslauseekseen ottanut saman itsenäisyydenvaatimuksen kuin maalaustaiteenkin impressionismi. — Pitkät ajat oli maalaustaide oikeastaan ollut kaikkea muuta, mutta ei maalaustaidetta: piirustusta, runoutta, historiaa, yksinpä siveysoppiakin. Les Batignolles'in miehet tekivät sen jälleen maalaustaiteeksi. He eivät enää siveltimillään kertoneet, eivät pitäneet puheita, eivät selittäneet eivätkä opettaneet, vaan aivan yksinkertaisesti maalasivat.
Näyttämötaiteen itsenäisyydenvaatimus on siis tämä: teatteritaide ei enää saa olla kirjallisuutta, plastiikkaa, lausuntoa, maalaustaidetta — sen tulee olla omaa itseänsä: näyttämötaidetta. Se ei saa olla toimintaa eikä näytelmää, ei näyttämökuvaa eikä tanssia, "vaan sen tulee olla kaikkien niiden alkutekijäin yhteistulos, joista nuo asiat ovat kokoonpantuja: liikunnan, joka on toiminnan oikea sielu; sanojen jotka muodostavat näytelmän substanssin; viivojen ja värien, jotka ovat näyttämökuvan sydämenä; rytmin, poljennon, joka on tanssin olemus" (Gordon Craig).
Muistan lukeneeni arvostelun jostakin Moskovan taideteatterin esityksestä, arvostelun, jonka kiittävä loppuponsi kuului: esitys viritti aivan samanlaisen tunnelman kuin jos tekijä itse olisi näytelmänsä lukenut. Jos tällaisen tunnelman synnyttäminen todellakin olisi näyttämöllisen esityksen korkein saavutus, niin mihin silloin teatteria tarvittaisiin? Senhän korvaisi täydelleen luentosali: pöytä vesilaseineen penkkien edessä! Yllämainittu arvostelu syrjäytti kokonaan näkövaikutteet; siinä käytetyn mittakaavan mukaan näyttämötaide oli vain kirjallisuutta ja taidetta.
Joku teatteriesteetikko on huomauttanut, ettei tarvitse muuta kuin muistella nykyaikaisia italialaisia näyttelijöitä, niin huomaa, kuinka kerrassaan nurinkurinen tuollainen käsitystapa on. Hehän perustavat koko esityksensä vain oman taiteensa ilmaisukeinoihin kehittämällä tekotapansa ennen kaikkea miimillisen puolen — äärimmilleen. Ermete Novellin suuruus on siinä, että hän kaikille inhimillisille tunteille kykenee luomaan mitä täydellisimmät miimilliset ilmaisumuodot; ja huippukohdissaan muuttuvat ne aina puhtaasti maalauksellisiksi. Entä Duse! Hänen esityksissään on hetkiä, joina hän ehdottomasti on lähempänä musiikkia kuin puhetaitoa. —
Lyhyesti siis: näyttämötaide itsenäiseksi, suvereeniksi, toisten taiteiden rinnalle ja yhteyteen, vaan ei niiden palvelijaksi; omintakeiseksi tekijäksi kaikkien taiteiden kokonaisyhtymään, jonka avulla — kuten Hermann Bahr sanoo — se kauneuden täydellinen esitys on luotava, josta ihmiskunnan parhaat Richard Wagnerista D'Annunzion "Fuocoon" ovat unelmoineet.
Entä tämän uuden näyttämötaiteen suhde muihin taiteisiin ja lähinnä kirjallisuuteen? Luonnostaan seuraa, että se on paljon vapaampi, vähemmän orjallinen kuin entisen. Se ei tyydy kuvittamaan kirjallisuuden tuotetta, vaan sen päämääränä on luoda omintakeinen taideteos kirjailijan luoman pohjalla. Se menettelee lähipitäen samoin kuin sävellystaide; säveltäjä kääntää runon omalle musiikkikielelleen, ohjaaja kääntää runoteoksen, draaman, omalle näyttämökielelleen. Tahi — käyttääkseni taaskin Hermann Bahrin vertausta — regissööri on kuin orkesterin johtaja, joka orkesteriesityksestä tahtoo saada esiin sen, minkä jonkun mestarin sävelteos hänen sielussaan on synnyttänyt, ne tunteet, jotka se hänessä on herättänyt, koska hän tietystikään ei voi tietää, mitkä tunteet säveltäjässä ovat luoman synnyttäneet.
Sama on tämän näyttämötaiteen suhde muihinkin taiteisiin. Koristemaalarin ei tule tehdä vain maisemapanoraamaa, jonka keskessä näyttelijät liikkuvat edestakaisin; hänenkin on "otettava ääni" itse näytelmän soinnuista, näyttämöllisen esityksen perussäveleen tulee päästä kuuluville dekoratsioneistakin. Jok'ainoan pienimmänkin yksityisseikan on myötävaikutettava kokonaiskuvan aikaansaamiseen.
* * * * *
Ohjaajan osuus käy uudenaikaisessa näyttämötaiteellisessa työskentelyssä paljon keskeisemmäksi ja tärkeämmäksi kuin ennen. Niistä vaatimuksista, joita hänelle nyt asetetaan, saa aavistuksen, kun lukee esim. Gordon Craigin menetelmä-ohjeita: "Kaikkein ensiksi on hänen (regissöörin) — kun hän, luettuaan näytelmän, on siitä saanut yleisvaikutelman — valittava värit, jotka hänen mielestään ovat sopusoinnussa teoksen hengen kanssa, ja poistettava mielikuvastaan kaikki sopimattomat. Sitten hänen on määrättävä muutamia esineitä — holvi, suihkukaivo, parveke, vuode — käytettäviksi näyttämöasettelujensa tukikohtina. Sen jälkeen on hänen näihin esineisiin lisättävä kaikki näytelmässä mainitut esineet, joitten täytyy näkyä katsomoon. Ja vasta tämän jälkeen hän liittää kuvaansa henkilöt, yksitellen, toisen toisensa jälkeen ja sitten hän hahmottelee askelittain kaikki liikkeet, erikseen kunkin henkilön ja kunkin puvun." Jokaisen yksityiskohdan näyttämökehyksessä ja jokaisen detaljin näyttelijäin esityksissä tulee havainnollistaa draaman kauneusarvojen virittämiä vaikutelmia; jokaisella äänenpainolla, jokaisella liikkeellä tulee olla merkitystään selkeästi kuvastava sävy. Ohjaajalta vaaditaan ei vain varmaa silmää ja viljeltyä makua, vaan myöskin ja ennen kaikkea luovaa mielikuvitusta ja herkistynyttä psykologista vaistoa.
Ja vielä eräs seikka, tärkein kaikista: mosaikki on kiristettävä koossapysyväksi ja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Vaivoin veistelty ja sadoista pikkupiirteistä yhteenliitetty rakenne on hiottava ja viimeisteltävä, yksinkertaistettava niin selkeäksi, etteivät puut peitä metsää ja ettei katsoja huomaa "die Absicht", tarkoitusta, ja säikähdä.