On muistettava, että niinkuin impressionistinen maalaustaide mielellään asettaa värit puhtaina toistensa viereen, sillä tavoin että ne katsojan silmissä — välimatkan päässä — sulavat yhteen eläväksi ja tehoisaksi kokonaiskuvaksi, samoin menettelee uudenaikainen näyttämötaidekin.
* * * * *
Olemme edellisessä selitelleet "uuden suunnan" itsenäisyydenjulistusta ja muutamia siitä johtuvia seikkoja, mutta emme vielä ole tarkemmin perustelleet tämän luvun alussa käyttämäämme nimitystä: "impressionistinen näyttämötaide." Ennen kuin lähdemme tuohon nimitykseen sisältyvää käsitettä selittämään, on välttämätöntä pikimmittäin katsastaa, mikä historiallinen kehitysprosessi on tuon impessionismin takana.
Näyttämön taidesuunnat on kirjallisuus luonut. Naturalistisen näyttämön loi naturalistinen kirjallisuus. Todellisuuden tunnontarkka kuvaaminen eli aikansa; kun runo lähti löytöretkille uusiin maailmoihin ja kääntyi uusille urille, täytyi teatterinkin tehdä samoin. Maeterlinckin, Wilden, Hofmannsthalin, d'Annunzion ja Wedekindin näytelmille kävivät harmaan arkipäivämaalauksen puitteet liian ahtaiksi. Eikähän niihin enää oikein ollut mahtunut Ibsenkään.
Ei tarvitse vedota muuhun kuin Maeterlinckin väitteisiin, että "niillä sanoilla, jotka ensi kuulemalta tuntuvat tarpeettomilta", on näytelmässä olennainen merkitys, niissä kun on "teoksen sielu", ja hänen ohjeeseensa, että täsmällisesti asiallisen sanonnan sijasta käytettäköön utumaisen epämääräistä, aavistuttelevan viittailevaa, todistaakseen, ettei naturalistinen näyttämö kyennyt tekemään oikeutta muulle kirjallisuudelle kuin korkeintaan arkielämän orjalliselle valokuvaamiselle. Naturalistisen näyttämön puitteisiin mahtuivat vain "tavalliset" ihmiset, mutta "uusien runoilijain" henkilöt eivät enää ole jokapäiväisiä ihmisiä — pikemminkin he ovat olioita ja asioita. "Erdgeistin" Lulu ei ole "käsitettävä nainen", vaan ennemmin "naisen käsittämättömyys"; "Kammersänger" ei kuvaa laulajan henkilöä, luonnetta, vaan kammoa, ei rakastavia ihmisiä, vaan rakkautta. Ja Maeterlinck itse sanoo draamojensa päämääränä olevan vain tunnelmien luomisen. Heidän murhenäytelmänsä ovat traagillista värien leikkiä, heidän komediansa koomillista viivojen karkeloa.
"Näyttämökielelle" ei tätä dramatiikkaa olisi voitu kääntää, jollei näyttämötaiteessakin olisi saatu aikaan vastaavaa tyylinuudistusta.
Uusi kirjallisuus tarvitsi siis maalauksellista — värien ja viivojen — näyttämötaidetta, sellaista, missä kokonaiskuva tuli pääasiaksi ja yksityisen osan tulkitsija muuttui kuvan väripilkuksi — valopinnaksi tahi varjopaikaksi.
Näyttelijätaiteen tuli pyrkiä asioitten havainnollistamiseen, tunteitten, ominaisuuksien ja sieluntilojen henkilöistyttämiseen. Sen oli suunnattava tekotapansa kehittäminen sellaiseksi, että se kykeni tarjoamaan kuvannollisia ja kuvaavia symbooleja.
Alfred Kerr esittää (pienessä esseekirjasessaan "Schauspielkunst") muutaman esimerkin: Ajatelkaamme Tolstoin naturalistista murhenäytelmää "Pimeyden valta." Jos siinä silloin kun lapsi murhataan joku seisoisi vartioimassa, ettei kukaan pääsisi tulemaan, niin vartioisi tämä henkilö tämän määrätyn murhan takia. Aivan toisenlainen on asianlaita Hofmannsthalin "Elektrassa." Siinä ei vartioida jonkin murhan takia, ei edes määrätyn murhan, vaan siinä esiintyy "murhan suojelushengetär", koston tumma yölepakko, koska koko teoksen tarkoitus on olla kostontunteen ilmauksena. Siinä ei siis näyttelijän ole esitettävä yksityistä tapausta; hänen on oltava "ruumistunut asia." Hänen tulee piirtää yönlinnun ja pimeyden hengettären kuva, muuttua symbooliksi, ornamentiksi, impressioniksi.
* * * * *