Vanhan kuuluisan Meiningenin koulun taidesuunta tarjoaa muutamia kiitollisia vertauskohtia, jotka ovat omiaan selvittelemään tämän "uuden meiningeniläisyyden" tarkoitusperiä.
Meiningenin herttua oli aikoinaan ensimmäinen regissööri — ainakin germaanilaisessa maailmassa — joka asetti teatteritaiteelle sen vaatimuksen, että näyttämökuvan tuli olla historiallisesti oikean. Ennen häntä ei ollut kukaan tullut ajatelleeksi, ettei palmukulissi sopinut kaikilla leveysasteilla toiminnan kehykseksi ja että kansanjoukkojen "Julius Caesarissa" tuli esiintyä toisin elein kuin Wallensteinin leirissä.
Hjalmar Neiglick kertoi muutamassa hauskassa matkakirjeessään pienen kaskun, joka sattuvasti kuvaa herttuan tunnontarkkaa ohjaajatoimintaa. Hoviteatteri oli lähtenyt ensimmäiselle vierailumatkalleen Berliniin, mutta kruunupäinen johtaja oli jäänyt kotiin. Tuntia ennen tulikasteen alkamista saapuu Meiningenistä sähkösanoma: "Muistakaa, ettei oikeanpuoleisen roomalaisen anneta kuolla liian kauan." — Tämä kasku kuvaa herttuallisen teatterin toimintaa paremmin kuin monen kuninkaan kilpikirjoitus asianomaisen hallitusta. Yksityisseikkain täydellisyyteen perustui koko vaikutelma; päällikön mieltä painoi huoli: statistin kuolinkamppailu saattoi häiritä kokonaisvaikutelman mittasuhteita.
Vanha Meiningenin koulu pyrki historialliseen aitouteen; "uuden meiningeniläisyyden" pyrkimyksenä on tunnelman aitous. Meiningenin hoviteatterissa tahdottiin luoda "luonnollinen miljöö" matkimalla mahdollisimman tarkoin todellisuutta; nyt ei enää pyritä "todellisuuteen" samassa merkityksessä, vaan tahdotaan draaman sisäistä olemusta havainnollistaa näyttämökehyksen avulla siten, että ulkomaailmankin esineet tyylitellään värien ja viivojen ja perspektiivien vaikutelma-mahdollisuuksia palvelemaan.
Mutta joskin vanhan ja uuden "meiningeniläisyyden" eroavaisuudet ovat aivan silmäänpistävät, niin ovat myöskin yhtäläisyydet huomattavat. Molemmissa on kokonaiskuva pääasiana; "yhteisnäyttelemisen" eheys on ohjaajan silmämääränä. Tarkoitusperä on sama: elävän ja sopusuhtaisen taideteoksen luominen runoteoksen pohjalle.
* * * * *
Esityksessäni olen käyttänyt kahta sanaa, joiden merkityksien eroavaisuudesta on lukijaa huomautettava: näyttämötaide ja näyttelijätaide. Edellisellä olen tarkoittanut näyttämöllisen esityksen kokonaisuutta: ohjaajan, näyttelijäin ja koristemaalarin yhteistyön tulosta, jälkimmäisellä yksinomaan näyttelijän työtä — scenkonst ja skådespelarekonst.
On paikallaan lausua muutama sana jälkimmäisestä, näyttelijätaiteesta, erikseen.
Edellisessä olen alleviivannut ohjaajan osuuden keskeistä asemaa nykyaikaisessa näyttämötaiteellisessa työssä. Olisi kuitenkin väärin luulla yksityisen näyttelijän persoonallisen työn kadottaneen merkityksensä; sitä se ei suinkaan ole tehnyt. Yhteisesityksen eheys eliminoi vain "tähtitaiteen" ja primadonnasysteemin mahdollisuudet — s.o. jakaa tasapuolisemmin edesvastuun ja kunnian. Voipihan voimasuhteitten tasoittelu tapahtua sitenkin, että heikompia vahvistetaan, eikä päinvastoin. Ja juuri tällainen tasoittelu on tämän suunnan ihanteena.
Siis uudenaikaisen teatteritaiteen pyrkimyksenä on: ei vain näyttämö- vaan myöskin näyttelijätaiteen kohottaminen.