Ida Aalbergin elekielen vertaiseen miimilliseen esitykseen ei meillä kukaan ole kohonnut. Se oli herkkää kuin havisevan haavan lehti, taipuisaa kuin vaha, selkeätä ja kirkasta kuin kristalli. On varmaa, että umpikuurokin olisi voinut seurata hänen tulkintaansa — samoin kuin sokea hänen lausuntonsa avulla olisi voinut luoda itselleen oikean kuvan esitettävästä osasta. Mikä vivahteiden rikkaus asuikaan noissa ihmeellisissä kasvoissa! Ne olivat kuin meri, joka kuvastaa kaiken, mikä mahtuu ei vain myrskyn ja tyvenen vaan myöskin auringon nousun ja sen laskun välille. — Oli jaloa nautintoa nähdä taiteilijattaren sanovan vuorosanan, mutta ehkä vielä jalompaa nähdä hänen kuuntelevan vuorosanoja. "Mykkä näytteleminen" — siinä saattoi parhaiten tarkata hänen mimiikkinsä heijastussärmiä. Milloin suurin ja valtaavin ilmein, milloin aivan hiuksenhienoin värein hän loihti silmiemme nähtäviksi sielun sisimpiä läikähtelyjä. Ehkäpä juuri mimiikki enin muistuttikin hänen näyttelemisessään italialaisten herkkähermoista taidetta.
Rohkeata oli usein hänen elekielensä, mutta vielä rohkeampaa hänen liikuntansa. Saadakseen jonkin liikkeen mahdollisimman ekspressiviseksi hän empimättä uhrasi kaikkien sovinnaisten näyttämölakien kauneuskäsitteet ja — loi uusia. Hänessä oli paljon sellaista — ja etenkin juuri hänen plastiikassaan sitä oli — mikä muistutti Rodinin veistokuvia. Ilmaisun totuus oli joka hetki hänen ainoana päämääränään. Ida Aalbergiin nähden kadottavat tyyten merkityksensä kaikki puheet käsivarsien liikkeistä, käsiplastiikasta j.n.e. Hänen plastiikassaan oli joka hetki koko ruumiillinen olemus yhtenä ja jakamattomana tekijänä. Edelfeltin tunnettu muotokuva taiteilijattaresta on tässä suhteessa erinomaisen ilmeikäs. — Ida Aalbergin liikkeistä heijastui elävä rytmitajunta; niissä oli aina määräperäistä poljentoa, "liikunnan sielua."
Hänen varma rytmivaistonsa ilmeni myöskin hänen lausunnassaan. Kukapa meikäläisistä näyttelijöistä on osannut niin kuin hän poljennollisesti jäsennellä vuorosanat! Hän saattoi syöstä sanat ja tavut ryöppynä suustaan, saattoi viivähtää vienossa vokaalisoinnussa, hidastuttaa puheensa verkkaiseksi, seuraavassa tuokiossa taas iskeäkseen kovat kerakkeet terävinä kuuluville. Siitä johtui hänen sanontansa musikaalisuus. Puheteknillisessä suhteessa hän oli kehittänyt äänenkäyttönsä erinomaisen korkealle. Hän sai ääneensä syvän ja tumman kaiun, kun se ukkosena jyrisi, ja heleän soinnun ja sanomattoman lämpimän värin, kun se tyyntyi ja hiljeni. "Liukuvan lausunnan", s.o. tuon aivan keveästi hipaisevan, melkein välinpitämättömältä tuntuvan sanomisen vaikean taidon hän hallitsi yhtä etevästi kuin mestarillisen korostuksenkin. — Aivan erityistä nautintoa tuotti hänen "kuuluvat kuiskauksensa."
Mutta miksipä jatkaa ylimalkaisten superlativien luettelemista? Nehän antavat kuitenkin niin perin vajanaisen ja kalpean kuvan Ida Aalbergin väkevästä ja värikylläisestä taiteesta. Ei milloinkaan tunne kynän mies ilmaisukeinojensa, sanojen, köyhyyttä niin ahdistavan selvästi kuin seistessään ylevimmän kauneuden ilmiön, suuren taiteen edessä. Eivät riitä hänen piirtonsa edes heikkojen viittausten antiin niistä ylenpalttisista rikkauksista, joita tuohon ilmiöön sisältyy. Ja sitä paitsi: ei kykenisi täydellisinkään Ida Aalbergin tekotavan selostus kajastamaan hänen tulisielunsa ja hänen palavan sydämensä heijastuksia, jotka olivat ytimenä hänen näyttelijätaiteessaan. Tarkoitan, että sielullinen sisällyspitoisuus henkevöitti puhtaasti teknillisetkin seikat. Vain laaja teos, jossa rooli roolilta seurattaisiin taiteilijattaren kehityksen kypsymistä ja ymmärryksellä tutkittaisiin hänen analyysinsä polkuja ja hahmottelunsa säikeitä, voisi tehdä tälle taiteelle oikeutta. Kuka sen teoksen kirjoittaa? Kuka kartoittaa hänen löytöretkiensä uudet mantereet?
* * * * *
Jean Sibeliuksen sanotaan joskus virkkaneen, ettei hän kernaasti puhu "Jumalan sanaa"; ei mikään tyylilaji merkitse hänelle lopullista sanontatavan muotoa, hän valmistaa aina uusia yllätyksiä. Siinä suhteessa Ida Aalbergin näyttelijätaide oli sukua Sibeliuksen sävelrunoudelle — sekin hämäläinen huomenlahja nuorelle kulttuurillemme. Suomalaisen näyttelijätaiteen kuningatar tunsi myöskin olevansa kutsuttu uusia teitä raivaamaan.
2.
Axel Ahlberg.
[Axel Wilhelm Ahlberg syntyi Turussa maaliskuun 23 p:nä 1855 (vanhemmat: merikapteeni Adolf Wilhelm Ahlberg ja Karolina Sofia Lindeström), tuli ylioppilaaksi Turun ruotsalaisesta kimnaasista 1872, harjoitti kielitieteellisiä ja lainopillisia opintoja ja kävi Turun kauppaopiston, ennen kuin 1877 liittyi Suomalaiseen teatteriin.]
"Le style c'est l'homme" — tyylistään taiteilija tunnetaan.