Ida Aalberg oli niitä näyttämön suuria mestareita, jotka eivät ainoastaan täydellisesti hallitse tekotavan kaikkia keinoja, vaan jotka myöskin pystyvät luomaan itselleen uudet, omat ilmaisumuotonsa. Ja ennen kaikkea — ja se oli hänessä suurinta! — hän ymmärsi ja osasi antaa jokaiselle liikkeelleen, eleelleen, äänenvivahdukselleen merkityksen ja sisällyksen. Hänen näyttelemisessään ei milloinkaan ollut mitään tarkoituksetonta. Siksipä hänen tulkintansa muuttuikin elämiseksi. Siksi hän oli "sielunäyttelijä." Ja sen vuoksi hän on nykyiselle ja nousevalle näyttelijäpolvelle oleva ihanne ja esimerkki, tien viitta — korpimatkan tulipatsas!
* * * * *
Ida Aalbergin taiteen vakuuttava ja syvällinen aitous perustui hänen taiteilijaluonteensa kahteen pääominaisuuteen: haltioitumista lähentelevään antautumiskykyyn ja väkevään tunne-elämään, jossa oli samalla kertaa niin sanoaksemme sekä pulsivisuutta että intensivisyyttä. Hän ei iloinnut ja surrut, itkenyt ja nauranut esitettäviensä iloja ja suruja; hän otti ne omikseen. Hän ei havainnollistanut Hedda Gablerin tunteita, vaan omiaan Hedda Gablerina; hän ei surrut Adrienne Lecouvreuren suruja, vaan omiaan Adriennenä; hän ei ollut Magda eikä Kirsti Fleming, ei voinut, tuskinpa tahtoikaan niiksi muuttua, vaan hän oli Ida Aalberg Magdana ja Kirstinä. Osa oli hänelle vain muoto, niin kuin draama on kirjailijalle, aine, niin kuin savi on kuvanveistäjälle. Siinä hänen taiteensa sytyttävän tehon salaisuus! Ja siinä myöskin syy, miksi jäljittelijät, yrittäessään kopioida hänen luomiaan, joutuvat matkimaan häntä itseään — hänen asentajaan, ryhtiään, liikkeitään, lausuntoansa — enemmän kuin tarkoittamaansa roolitulkintaa.
Ida Aalbergin elämäntarina oli satu tulesta, kimmeltävästä ja kultaisesta kipinästä, joka kerran putosi taivaasta talven ja lumen maahan, säkenestä, joka ei hankiin sammunut, vaan syttyi leimuavaksi ja jäätä sulattavaksi liekiksi… Hän oli tulisielu, palava sydän. Hän tunsi rakkauden ja tajusi vihan, hän ymmärsi ylenkatseen ja muisti murheen. Mutta hänen olemuksensa tuulikanteleessa oli myöskin kieliä, joita raikuva riemu, säteilevä sulo, ylevä arvokkuus ja kaino neitseellisyys herkästi helähdyttelivät. Ei mikään inhimillinen ollut hänelle vierasta; ja kaikelle inhimilliselle oli hänellä ilmaisumuodot. Yksin herttaiselle huumorille ja keveälle leikinlaskullekin. Hänen asteikkonsa — käyttääkseni arvostelun arkitermiä — oli totta tosiaankin sekä ihmeellisen että ihanteellisen laaja. Sellainen sielullinen joustavuus, jollaista tämä ominaisuus edellyttää, ei ole jokapäiväinen armonlahja — vielä kaksin verroin kalliimpi se on sellaisen kansan keskuudessa, jonka rotuominaisuuksista ehkä huomattavin on hidas jäykkyys.
Toinen meikäläinen rotuominaisuus Ida Aalbergissa sen sijaan oli kehittynyt hyvin huomattavaksi: suomalainen sitkeys. Ilman sitä hän ei ikinä olisi voinut suorittaa taivalta, joka jäi hänen taiteilijauransa lähtökohdan ja päätepisteen väliin. Matka on aivan yksinkertaisesti satumainen. Eikä suuri taiteilijattaremme sille lähtenytkään yksinomaan neroonsa ja luontaisiin lahjoihinsa luottaen; yhtä paljon hän luotti tahdonlujuuteensa ja tarmoonsa. Hän teki työtä; hänen työntekonsa oli turtumattoman ankaraa. Ja vaaleatukkaisesta hämäläistytöstä tuli maailmannainen, innostuneesta teatterin oppilaasta innostava taiteen mestari…
— Olen monet kerrat kadehtinut niitä ihmisiä, joiden suotiin seurata Ida Aalbergin kehityskaaren nousua. Minun ikäpolveni on nähnyt hänet vain huipuilla; se oli ihana näky. Mutta kuinka mielenkiintoista olisikaan ollut nähdä nousua, ponnistuksia, taistelua —!
Tiedämme, että taiteilijatar aloitti Boriskalla "Kylän heittiössä", että hän aluksi viljeli alaa, jota "voisi kutsua intohimoiseksi ingenue'ksi", että lapsellinen viattomuus vähitellen kävi liian ahtaaksi hänen väkevän intohimonsa voimalle ja hänen suurille lahjoilleen. Hänestä tuli Julia, Maria Stuart, Gretchen, Ofelia, Kleopatra, lady Macbeth… Uudet tuulet puhalsivat halki ilmojen, hänen henkensä havahtui ajan murtavien aatteiden huminaan. Hänestä tuli Noora, Hedda Gabler, Rebekka… Mutta hänestä tuli myöskin täysin kypsynyt taiteilija, joka loi elävän hengen, s.o. sielun, kaikkiin niihin ihmishahmoihin, jotka hän otti kirkastaakseen.
"Hänestä tuli" — juuri tuota "tulemista", tuleentumista, kypsymisen mysteriota olisi ollut ihana seurata. Sen vaarinottaminen — niin kuvittelen — olisi voinut selventää Ida Aalbergin valmiiksi kiteytyneen taiteen syntyä, sen alkutekijöitä, loistavan kudelman satoja kimmeltäviä säikeitä.
* * * * *
On melkein turhaa yrittää kuvata Ida Aalbergin taidekeinoja. Turhaa ensiksikin sen tähden, että tekniikka, — tuo taiteen puhtaasti ammatillinen puoli — täydellisesti peittyi ja piiloutui sielullisten momenttien varjoon; sitä ei tullut ajatelleeksi, ei merkille panneeksi. Ja kuitenkin se joka hetki mitä täydellisimmissä muodoissaan oli silmin nähtävänä ja korvin kuultavana. Mutta juuri tuo täydellisyys onkin toinen syy, miksi sen kuvaaminen on niin vaikeata.