[Ida Emilia Aalberg syntyi joulukuun 4 p:nä 1858 Leppäkoskella Janakkalassa (vanhemmat: ratamestari Antti Aalberg ja vaimonsa Charlotta Lindroos). 9-vuotiaana lähetettiin hänet Helsinkiin kouluun, mutta jo 3 vuoden kuluttua oli koulunkäynti keskeytettävä varattomuuden takia. Kotipitäjässään hän kuitenkin sai tilaisuutta opintojensa jatkamiseen. Näyttämöllä Ida Aalberg esiintyi ensi kerran Janakkalassa toimeenpannussa seuranäytännössä tammikuulla 1874; joulukuun 9 p:nä samana vuonna nuori taiteenharrastaja otettiin suomalaiseen teatteriin, joka niihin aikoihin vieraili Hämeenlinnassa. Ensimmäinen tehtävä, missä näyttelijättären loistavat lahjat herättivät suurempaa huomiota, oli Boriskan osa "Kylän heittiössä", joka näyteltiin syksyllä 1877. Seuraavana keväänä hän lähti ensimmäiselle opintomatkalleen ulkomaille. Ja sen jälkeen alkoi hänen suurten voittojensa pitkä sarja (sekä kotimaassa että sen ulkopuolella). Ida Aalbergin elämän lanka katkesi tammikuun 17 p:nä 1915.]
Melkeinpä saattaa sanoa, että Ida Aalberg merkitsee suomalaiselle näyttelijätaiteelle samaa kuin Kaarlo Bergbom näyttämötaiteellemme yleensä. He ovat molemmat uran uurtajia, ladun hiihtäjiä: kansallisen näyttämötaiteemme ja suomalaisen näyttelijätaiteen edelleen kehittäminen on heidän elämäntyönsä jatkamista. Kaarlo Bergbom loi tyhjästä suomalaisen teatterin; Ida Aalberg loi suomalaiselle näyttelijätaiteelle ennestään olemattomat traditsionit.
Ida Aalberg ei ollut vain suomalaisen teatterin kirkkain ja vertaistansa vailla oleva tähti, jonka loiste oli kylliksi voimakas tunkeutuakseen laajalle kotimaan rajojen ulkopuolellekin. Hän oli myöskin — ja ennen kaikkea — innostaja ja kohottaja. Nerollaan ja sytyttävän esimerkkinsä voimalla hän kohotti nuoren näyttelijätaiteemme tasoa, ensin omalta kohdaltaan nostettuaan sen niin korkealle, että moiseen saavutukseen monissa vanhoissa sivistysmaissa on tarvittu sukupolvien taipaleet.
* * * * *
Italialaisen näyttelijätaiteen ruhtinatarta, Eleonora Dusea, on sanottu loistavaksi "sielunäyttelijäksi"; nimitys sopii myöskin Ida Aalbergille, suomalaisen näyttelijätaiteen kruunatulle kuningattarelle. Sukulaisuuspiirteet näiden kahden, aikansa suurimpien näyttelijäin valiojoukkoon kuuluvan taiteilijattaren luomissa ovat kieltämättömät.
"… Adrienne Lecouvreurinä hän seisoi liesivalkean vieressä: hän ei kuitenkaan enää ollut Adrienne: hän oli 'kamiinin koriste'. Kuolematon ornamentti. Scribestä vapautunut. Hänen surunsa tumma viivakauneus ei voi milloinkaan unhoittua. Hänen piirteensä eivät koskaan voi mielestä häipyä."
"… Kun hän ojensi Lövborgille punssilasin, ei hän enää ollut Hedda Gabler: hän oli 'viettelys' ruumistuneena. Jotakin maalauksellista, kokonaisuudesta vapautunutta… Ja kun hän suurella liikkeellä viskasi liekkeihin käsikirjoituksen, piirsi hän naisellisen voitonriemun kuvan."
Nämä lausunnot on omistettu venetsiattarelle; ne voisivat aivan yhtä hyvin tarkoittaa Suomen suurinta näyttelijäneroa.
Ida Aalberg ja Eleonora Duse ovat taiteessaan henkisiä sukulaisia. Mutta kumpikin on täydelleen oma itsensä, omintakeinen persoonallisuus erikoisuuksineen ja omine äänenpainoineen. Kumpiko heistä on suurempi, se on yhdentekevää. He ovat suuria kumpainenkin, ja se on pääasia.
* * * * *