Mainitsin ohimennen Holbergin nimen. "Jeppe Niilonpojassa" pitäisi kuitenkin hetkinen viivähtää, sillä se on myöskin luettava Lindforsin kaikkein loistavimpiin saavutuksiin. Siinä on niin ylenpalttinen pikkupiirteiden ja karakterististen mielijohteiden rikkaus, että katsojan ihmettely muuttuu ihailuksi, etenkin kun joka hetki havaitsee, kuinka terävään erittelyyn tuo runsaus pohjautuu ja kuinka loogillinen johdonmukaisuus sitä aina ohjaa ja pitää koossa. Ja senpä vuoksi katsoja niin mielellään on sulkevinaan silmänsä niissä muutamissa kohdissa, joissa näyttelijä ei malta olla pirahuttamatta pientä liikapisaraa ilomaljansa läikkyvään pikariin…
Klassillisesta repertoarista puhuttaessa ei tietenkään saa syrjäyttää kansallisen päänäyttämömme runsasta Shakespeare-ohjelmistoa, jossa Adolf Lindfors monta tärkeätä tehtävää on suorittanut, mainitsen vain Fallstafin, "Myrskyn" Trinculon, kankuri Pulman "Kesäyön unelmassa", Autolycuksen "Talvisessa tarinassa" ja "Kuningas Learin" narrin esimerkkeinä Lindforsin mestarillisesta osuudesta suuren brittiläisen henkilökuvien esittämisessä. Shakespearen narrien älykkään leikinlaskun ja säkenöivien pistosanojen maailmasta on jokseenkin pitkä harppaus siihen sisällyspitoisuudeltaan varsin vaatimattomaan, mutta silti rehevään ja mehukkaaseen porvarilliseen ilonpitoon, jota Fritz Reuter edustaa. Adolf Lindfors osaa kuitenkin, jos tarvitaan, vieläkin pitempiä askeleita ottaa. Hän maalailee oivallisin värein, joskaan ei ylen levein siveltimenvedoin — viimeksi mainituthan eivät olekaan hänen luonteensa mukaisia — inspehtorin herttaista naurettavuutta "Setä Bräsigissä." Hän osaa temppuilla ja naurattaa; hän ei halveksi minkäänlaisia keinoja, sillä hänen mielestään sopivat tämänlaisiin tehtäviin yksinpä areenankin ilonpitäjien otteita muistuttavat vivahteet.
* * * * *
On luonnollista, että pienimpiä yksityiskohtia ja hiuksenhienoja vivahteita hyväkseen käyttävä ja niihin perustuva "siselöimistyö" vaatii laajaa esivalmistelua. Niinpä saattaakin jokaisesta Lindforsin luomasta lukea — ikäänkuin rivien välistä —, että luontevan liukkaitten liikkeitten, välähdyksinä vaihtuvien ilmeitten ja mainioitten äänenpainojen takana on mitä tarkin harkinta ja huolellisin valmistelu. Lindfors perustaa hahmottelunsa tunnollisiin tutkimuksiin. Hän käyttää hyväkseen tarjolla olevat kirjalliset lähteet syventyäkseen henkilönsä aikakauteen, hän miettii ja punnitsee sen ajatusmaailman rakennetta, jossa kuvattava liikkuu, ja vasta tällaisen tarkan analyysin jälkeen hän ryhtyy muovailutyöhönsä, jossa ei mikään saa jäädä sattuman varaan. Niinpä saakin hän aikaan sen, että esim. hänen verraton Napoleoninsa Sardoun "Rouva Suorasuussa" virittää katsojaan oikean historiallisen tunnelman. Hänen liikkeensä, asemansa, eleensä, ryhtinsä — koko kuva on aivan niiden vaikutelmien mukainen, jotka muotokuvat, elämäkerrat ja anekdootit ovat mieliimme syövyttäneet.
Välitöntä ei Lindforsin taide koskaan ole. Aina se on mietiskelyn ja tarkkojen laskelmien tulosta. Siitä eivät soi syvät ja väräjävät rintaäänet, siinä eivät tunnu elämän lämpimät ja suuret sykähtelyt sellaisina, jollaisiksi me ne herkkinä hetkinämme havaitsemme. Siinä ei ole "iäisyyspiirrettä", der Ewigkeitszug. Ja siksipä saattaakin tapahtua, ettei tämä taide, loistavasta ja täydellisestä muotovalmiudestaan huolimatta, meitä vakuuta. Tavallisesti Lindfors kuitenkin tempaa katsojan niin kokonaan mukaansa, että kaikki vastaväitteet vaikenevatpa me otamme taideluoman vastaan juuri sellaisena kuin se meille tarjotaan. Kuinka monet kuvat kirjallisuudesta ovatkaan meissä aivan kiinnikasvaneina Lindforsin luomiin!
Kävisi tietysti mahdottomaksi luetella kaikkien — edes suurempienkaan — näytelmähenkilöiden nimet, jotka Adolf Lindfors on meille välittänyt. Niitä on niin paljon. On ranskalaisia salonkikomediojen herroja — sillä alalla Lindfors, ranskalaisine kouluineen ja parisilaisimpana kaikista Talian palvelijoistamme, liikkuu yhtä varmasti kuin muut virkatoverit supisuomalaisessa kansannäytelmässä —; on vakavampiakin miehiä, sekä hyviä että huonoja ihmisiä — mutta miltei aina häikäisevän taidokkaita näyttämöluomia.
Adolf Lindfors kuuluu kansallisen näyttämötaiteemme uranuurtajapolveen; hänen hiihtämänsä latu kohti taitamisen ja muotovalmiuden päämaaleja on ollut ja on edelleenkin oleva mitä merkityksellisin näyttelijätaiteemme kehitykselle.
4.
Otto Närhi.
[Otto Närhi syntyi Rautalammilla helmikuun 28 p:nä v. 1864, oli soittajana Kuopion pataljoonassa, ennen kuin v. 1884 liittyi Aspegrenin Kansanteatteriin; Aspegrenin seurueesta hän keväällä 1892 siirtyi Suomalaiseen teatteriin, jossa ensimmäisen kerran esiintyi syyskuun 14 p:nä 1892 "Mustalaisen" Petinä — arvostelu merkitsi heti hänen näyttelijälahjansa "erinomaisiksi" —, saman vuoden joulukuussa hän näytteli "Villisorsan" Gregers Werlen, jota sitten seurasivat m.m. mielipuoli Amandus (Halben) "Nuoruudessa", Onervo-noita "Kullervossa", Mitritsh "Pimeyden vallassa", Vaari (Sjöströmin) "Marissa", Teemu "Nummisuutareissa", Störmer (Dreyerin) "Koeopettajassa", Geronte "Scapinin vehkeilyissä", Reita "Panussa." — Kun syksyllä 1903 näytäntökausi Kansallisteatterissa alkoi, ei Otto Närhi enää kyennyt työtään jatkamaan; ankara hermotauti oli pakottanut hänet sairaalaan, jossa hänen elämänsä sammui toukokuun 7 p:nä 1904.]