Otto Närhi on suomalaisen näyttämötaiteen Aleksis Kivi, ei samanarvoinen "suuruus" vaan sukulaisilmiö.
Muistoni hänen taiteestaan perustuvat pääasiallisesti vain kahden luoman varaan: "Hanneleen" juopon isän ja "Myrskyn" Calibanin. Mutta niiden kuvat ovatkin sieluuni lähtemättömiksi syöpyneet; intensiivisemmin elettyjä rooleja en ole milloinkaan enkä missään teatterissa nähnyt.
— — — Selailen vanhoja muistiinpanojani Hauptmannin näytelmän esityksestä. Näen, että mielestäni Olga Leino on ollut erinomainen Hannele — ja kun ajattelen hänen hentoa ja herkkää olemustaan ja hänen taiteensa laatua, niin uskon yhä vieläkin, että hän oli aivan erinomainen! — sekä Katri Rautio ylevä ja rakkautta säteilevä äiti ja Iisakki Lattu mainio räätäli. Mutta kuitenkin on muurari Matternin kuva ainoa, joka vielä tällä hetkellä ihan ilmielävänä eroittuu silmiini, kun Hauptmannin unennäkyä vanhassa Arkadiassa ajattelen. Jos osaisin käyttää piirrintä, tahi jos sanat riittäisivät, niin voisin milloin tahansa loihtia sen pienimpiä yksityispiirteitä myöten toistenkin nähtäväksi. Muistan sen ulkonaisen hahmon: paheen paaduttamat ja pöhöttämät kasvot lippalakin ja nahkaesiliinan väliltä; kuulen vieläkin raa'an äänensävyn, sammaltelevan puheen ja — ennen kaikkea — näen katseen ja lyöntiin kohoavan käden… Se oli kappale tärisyttävintä taidetta.
* * * * *
Mimiikki oli ehkä kaikkein tehoisin myöskin Närhin taiteen ilmaisukeinoista. Hän sai kasvojen eleisiin mahtumaan kokonaisia tunteitten maailmoja. Hänen miimillinen asteikkonsa oli erinomaisen laaja ja hän hallitsi sen salamannopeasti vaihtuvia vivahteita aivan suvereenisesti. Symboolisilla eleillä hän osasi tulkita mielentilat, maalailevilla havainnollistaa lauselmien sisällyksen ja alleviivaavilla huomauttaa sanojen ja lauseitten merkityksellisyyttä ja tärkeyttä. — Mutta myöskin äänikielensä hän oli kehittänyt taipuisan tottelevaksi aseeksi. Hänen lausunnassaan oli iskevää nasevuutta, mutta "liukuvan puheen" taidon hän myöskin oli omistanut. Hän puhui pitämättä puheita. Tahi — kuten Coquelin vanhemmalla oli tapana sanoa —: Hän ei näyttämöllä puhunut, vaan hän "sanoi"; puhuminen on nimittäin vain sanojen kuuluviksi tekemistä äänen avulla, "sanominen" tähtää määrättyyn sisällykseen. Saattaa puhua hyvinkin paljon ja kuitenkin sanoa mitättömän vähän… Närhi ymmärsi korkeus- ja mataluussuhteitten, valojen ja varjojen jakoperusteiden tärkeyden ja osasi niiden varaan lausuntansa rakentaa.
* * * * *
"Myrskyn" Caliban paljasti erään puolen näyttelijän taiteessa, joka sille antoi niin yksilöllisesti erikoisen omintakeisuuden, että Otto Närhiä olemme oikeutetut sanomaan näyttämötaiteen Aleksis Kiveksi. Eino Leino on (kirjasessaan "Suomalainen näyttämötaide") osunut tämän asian ytimeen: "Hra Närhi on luonnonvoima. Hänellä on aivan oma tekotapansa, rohkea ja raju, terve-realistinen ja niin sanoaksemme taiteen metsä-ilmassa viihtyväinen. Hän tuo mukanaan näyttämölle sellaisen määrän tuoreutta ja alkuperäistä voimaa, että yleisöä melkein pelottaa sen ylenpalttisuus." Calibanissa purkautui tuo luonnonvoima väkevänä ilmoille. Shakespearen valtaavan mielikuvituksen muovailemasta, puoleksi vertauskuvallisesta ja ikään kuin kehitysopin teorioja ennustavasti havainnollistavasta epäsikiöstä Närhi loi hämmästyttävän todellisen olion: kammottavan ja kauhean, mutta irvokkaisuudessaan ja avuttomuudessaan syvästi traagillisen satujen hirviön. Ja juuri tuo viimeksi mainittu ominaisuus oli sen jalostavana aateluuden merkkinä.
Närhin Calibanissa oli jotakin, mikä sitä muistellessa panee ajattelemaan niitä kuvia, joita Shakespearen taruolennot ovat Reinhardtin mieleen herättäneet. Niinpä esim. "Kesäyön unelman" Puck, Reinhardtin käsityksen mukaan on oleva luonnon alkuperäisinten ilmaisujen kuva — itse Urlachen der Natur. Sen tulee olla lähellä eläimellisiä alkuvaistoja; Panin, paimenten pukinjalkaisen suojelijan, makean mahlan juojan karhea ja harjaksinen, huhuileva poika; Böcklinin pieni Pan, jonka ympärillä kesäyön satuhämärä kiiltää, kuiskii ja tuoksuu… Mutta Reinhardtin näyttelijät eivät ole kyenneet näitä olentoja havainnollistamaan — ei Eysoldtkaan — niin selkeäpiirteisiksi ja samalla niin sielukkaan tosiksi kuin miksi tämä suomalainen näyttelijä elävöitti väkevän mielikuvituksensa hahmotteleman Caliban-kuvan.
Vähääkään liioittelematta saattaa sanoa "Myrskyn" esityksen juuri tämän Caliban-tulkinnan takia muodostuneen merkkitapaukseksi meidän teatterihistoriassamme.
* * * * *