Mysterio — vrt. latinan ministerium ja mysterium! — on siis draamallinen kuvaus raamatun historiasta. Aluksi mysterioita esitettiin yksinomaan kirkoissa ja latinankielellä; esittäjinä olivat papit ja kuoropojat. Tavallisimpina aiheina olivat: vapahtajan syntyminen, kärsimyksen historia, ylösnousemus ja jälleenilmestyminen. Myöhemmin alettiin mysterioita esittää myöskin kirkon edustalla, josta sitten siirryttiin kaduille ja toreille. Teksti muuttui kansankieliseksi, vuoropuheluihin sirotettiin lauluja ja näyttelijöinä esiintyi ennenpitkää maallikoitakin.
Vähitellen näytelmien aihepiirikin laajenee: niissä ruvetaan esittämään pyhimystarinoitten henkilöitä ja ihmeellisiä tapahtumia. Näin syntyy toinen draamalaji, n.s. miraakkeli. — Miraakkelien esityksessä käytetty näyttämöasu oli usein erinomaisen loistelias ja komea. Se vaati varta vasten rakennettuja laitteita ja näyttämökoneistoa ja oli niinmuodoin omiaan varsin huomattavasti edistämään teatterin teknillisiä apuneuvoja. (Keskiajan keksintöjä ovat m.m. vaununäyttämö, "chariot", ja n.s. simulttaanidekoratsionit.)
Kolmas keskiajan draaman muoto on moraliteetti. Se vastaa jumalanpalveluksen homiletista puolta, saarnaa, samalla tapaa kuin mysterio sen liturgista puolta. Moraliteetti ei ole sidottu legendain tekstiin; siinä ei tyydytä tarujen henkilöihin, vaan aletaan esittää tavallisia ihmistyyppejä, joista hyveitä ja paheita vertauskuvallisesti olennoivien hahmojen annetaan taistella. Toisin sanoen: käsiteltäväksi otetaan ihmisen ansioita ja vikoja sekä yleensä inhimillisiä ominaisuuksia, jotka sovitetaan sellaisiin tilanteihin, että katsojalle selvästi voidaan osoittaa, miten sekä hyve että pahe aina lopulta saavat ansaitsemansa palkan: toinen tunnustuksen ja toinen rangaistuksen. — Moraliteetti ei siis yksilöistä ihmishahmojaan, se esittää ne vain henkilöistyneinä käsitteinä. Mutta näyttelijäin on tietysti täytynyt nämä käsitteet ihmisinä esittää. Heidän tehtävänään on ollut elämän luominen verettömien vertauskuvien puitteisiin. Jos näyttelijän tuli esittää esim. Mammonaa, niin täytyi hänen keksiäkseen sattuvat ilmaisukeinot, tarkata, millä tavoin itaruuden pahe ilmenee ihmisissä voidakseen näyttämökuvaansa valaa kuvaavia ja vakuuttavia piirteitä. Näin ollen moraliteetit olivat omiaan kehittämään näyttelijätaidetta yhtä tehokkaasti kuin miraakkelit edistivät teatteritekniikkaa.
Henkilöistyneiden käsitteiden rinnalla esiintyy moraliteeteissa kuitenkin toisiakin olentoja. Mysterioista on niihin siirretty enkelit ja paholaiset, Herra Jumala ja Piru. Todellisesta elämästä on otettu tavallisia ihmisiä, joilla kuitenkaan ei ole sen yksilöllisempiä piirteitä kuin että he esittävät jotakin ammattilaista — lääkäriä, munkkia, apteekkaria t.m.s. — tahi vain yleensä Jokamiestä, Äitiä, Parasta ystävää, Köyhää naapuria j.n.e.
Moraliteetit olivat aikoinaan erittäin suosittuja ja yleisiä. Varsinkin Ranskassa ja Englannissa, mutta myöskin Italiassa niitä on paljon esitetty. Niiden kukoistusaika oli sangen pitkä; mainitaanpa niitä esim. Englannissa ja Skotlannissa esitetyn varsin usein vielä Elisabetin hallitusaikana ja vasta Cromwellin sanotaan moraliteettinäytännöt lopullisesti lakkauttaneen.
* * * * *
Ei ole säilynyt suoranaisia tietoja siitä, missä määrin Suomen katoolinen kirkko hengellisiä näytäntöjä toimeenpani. Muutamat merkit ja muinaisjäännökset viittaavat kuitenkin siihen, että kirkollisia näytelmiä — jossakin muodossa — meilläkin on esitetty.
Onhan meillä m.m. jätteitä puuleikkauksista, jotka esittivät Kristuksen ruumista ja arkkua, johon ruumis pääsiäisjuhlilla laskettiin juhlakulussa läpi kirkon kannettavaksi sekä vihdoin pääsiäisaamuna pois nostettavaksi. Niin ikään olettaa E. Nervander [kts. E. Nervander: Teatterin alkeet Suomessa. (Oma maa III, siv. 65.)], että Sipoon ja Pernajan kirkkojen seinillä olevat kuvaukset: "Labyrinttejä", "Neidontansseja" ja "Matka Jerusalemiin", ovat näyttämöllistä muistoa katolisajan lopulta. Keskellä harhasokkeloita nähdään perille päässyt tyttö, jota sieltä kaiketi jonkun nuorukaisen tulee etsiä, kenties jotakin laulua laulaen.
Nämä muistot viittaavat tietysti paljon vaatimattomampiin — lähinnä jonkinlaisiin kuvaelmantapaisiin — esityksiin kuin mitä suuret mysteriot, miraakkelit ja moraliteetit olivat. Aikakirjat eivät olekaan säilyttäneet tietoja pohjoismaissa esitetyistä suuremmista kirkkonäytelmistä.
Mutta sen sijaan kansanrunoudessamme, jossa — esim. hää- ja karhunpeijaisrunoissa — on varsin runsaasti draamallista alkuainesta [vrt. Eliel Aspelin-Haapkylä: Suomalaisen Teatterin historia I, siv. 1.], on säilynyt todisteita katolisen ajan näyttämötaiteesta Suomessa. Huomattavampana ilmiönä tällä alalla on epäilemättä pidettävä Sääksmäen Helkajuhlia, jotka ovat polveutuneet helluntaina — Sääksmäen pitäjän vanhana kirkkopyhänä — toimeenpannuista kirkollisista juhlamenoista. Helkajuhlalla, jonka syntymäajaksi on ajateltu keskiajan loppupuolta, aikaa 1300—1500 välillä, ja jota vietettiin vielä niin myöhään kuin v. 1867, oli aivan ilmeinen draamallisen esityksen luonne. Juhlassa laulettujen Helkavirsien selvä kasvatuksellinen tarkoitus ja katolisperäinen sävelmä viittaavat kirkkonäytelmälliseen alkujuureen. — Helkajuhla oli neitosten juhla; sitä todistavat virret, joissa esitetään kuvauksia elämän eri puolilta: langennutta naista, uskollista, odottavaa impeä ja herkkäuskoista, petettyä neitoa. — "Toiminta" ei ollut monimutkainen: kylän nuoriso, neitoset ensimmäisinä, järjestyivät määrättyihin riveihin, tavallisesti kahteen, neljä neitosta kumpaisessakin rivissä ja laulaen kulkivat edestakaisin kylänteitä pitkin; kahdeksan etummaista neitosta viritti värssyn, jonka sitten muu kansanjoukko kertasi, toisinaan kahdessa eri otteessa — niin nimittäin, että sen ensin toisti se osa juhlakulkuetta, joka kävi lähinnä laulajia, ja sitten vielä kerran kaiun tapaan kaukaisempi väkijoukko —; lopulta noustiin n.s. Helkavuorelle, jossa karkeloitiin poikien tekemän helkavalkean ympärillä.