Eikö tämä tunnustus tue juuri lausumaamme ajatusta, että Kirsti Suonion taide parhaiten soveltuu todellisuuden maaperästä välittömästi versonneita henkilökuvia elävöittämään?
Ja mitä noihin "venäläisiin akkoihin" tulee, niin on Kirsti Suoniolla juuri niissä ollut tilaisuus käytellä hyväntuulisen huumorinsa höystämää, luistavaa luonnehtimistaitoaan — jota usein on tukenut viisaasti ja taidolla käytetty eloqventia corporis — ja edellä mainittua romanttista vivahdettaan.
Kirsti Suonion huumori ansaitsisi oman erikoisen lukunsa. Siinä ovat pääominaisuuksina, kuten sanottu, herttaisuus ja suorasukaisuus. Se merkitsee, että se on vapaata katkeruudesta ja vihlovasta ivasta; siinä on hyvin vähän ilkeyttä, mutta sitä enemmän suvaitsevaa ymmärtäväisyyttä ja aurinkoista anteeksiantavaisuutta. Siinä on — niin sanoakseni — aivan itsetiedoton, tahi ainakin siltä näyttävä, filosoofinen piirre, joka on sukua Diogeneen ylevämmyydelle.
* * * * *
Kirsti Suonio ei ole niitä taiteilijoita, jotka aina osuvat naulan päähän. Toisinaan sattuvat hänen vasaraniskunsa koko paljonkin syrjään hairahtumaan — esim. silloin kuin hänen on liikuttava ympäristössä, joka on koko hänen rehevälle olemukselleen vieras. Kirsti Suonio on liiaksi tuores ilmestys mahtuakseen ahtaisiin budoaareihin ja liikkuakseen aivan kompastumatta liukkailla parkettipermannoilla. Salonkinäytelmässä häneen jää aina ja auttamattomasti sirunen Suorasuuta ja konversatsionikappaleissa hiven — Maijaa. Mutta mitä se todistaa? Vain sitä, että Kirsti Suonio aina ja empimättä uskaltaa ja tahtoo olla rehellinen. Ja loppujen lopuksi pitää taiteessakin paikkansa esi-isiemme sananlaskuun keskittämä elämänviisaus: rehellisyys maan perii! — Satutteko muistamaan Kirsti Suonion näyttämönaurua? Se on harvinaisen tarttuvaa. Se tulee sydämen pohjasta. Sellainen nauru ei ole aivan jokapäiväistä näyttämön maailmassa. Omasta puolestani luulen, että se on harvinaisempaa kuin oikeat kyyneleet…
MUUTAMIA NÄYTTÄMÖESITYKSIÄ.
1.
"Venetsian kauppias."
(Kansallisteatteri 1/III 1917).
On jo monta vuotta vierähtänyt siitä, kun Shylockin vuorosanat viimeksi kielellämme kajahtivat. Jäähyväisnäytännössä vanhassa Arkadiassa — viisitoista vuotta takaperin — esitettiin tosin neljäs näytös, mutta koko näytelmää ei suomalainen yleisö ole nähnyt sitten vuoden 1898, jolloin se — huhtikuun 13 p:nä — oli Benjamin Leino-vainajan 25-vuotisjuhlan ohjelmana.