Useimmat "Venetsian kauppiaan" näyttämötulkitsijat ovat kuninkaallisen kauppiaan tarinan ympärille rakentuvasta huvinäytelmästä tehneet Shylockin kovia kohtaloita esittävän murhenäytelmän, jossa venetsialainen ilonpito muodostaa vain valoisan taustan, jota vastaan jo itsessään synkän juutalaisen hahmo vieläkin synkemmäksi piirtyy. Se onkin aivan luonnollista, sillä läheneehän — kuten Valter Raleigh huomauttaa — koko näytelmän toiminta tragedian rajoja ja pelastuu töin tuskin suistumasta synkeyden kuiluun. Eikähän kukaan voinekaan kieltää sitä tosiasiaa, että juutalainen ottaa valtaansa miltei koko näytelmän, niin että hänen murheellinen tarinansa muodostaa sen varsinaisen ja olennaisimman ytimen. Yksinpä loppunäytöksen lemmenleikittelyä ja kuutamoista romantiikkaa uhkuvaan keveäpoljentoiseen huvinäytelmäänkin Shylockin tumma muisto vaimentavia varjojaan heittää.
Tällainen huvinäytelmän murhenäytelmäksi muuttaminen perustuu vanhaan ja vakiintuneeseen perintätapaan. Johan aikoinaan Heine, muistellessaan Shylockin takia vuotaneita kauniita kyyneleitä, jotka hän Drurylanen aitiossa oli nähnyt nousevan englantilaisen kaunottaren suuriin silmiin, luki "Venetsian kauppiaan" murhenäytelmiin kuuluvaksi, "joskin kappaleen puitteita iloiset naamiot, satyyrikuvat ja Amorit koristavat ja vaikkapa runoilijakin alkujaan on tahtonut meille huvinäytelmän antaa." Mutta vetoaa Heine sentään muihinkin syihin eikä vain jonkun kauniin englannittaren huudahdukseen: "The poor man is wronged!" (mies-paralle tehdään vääryyttä!). Hän sanoo oiettavansa Shakespearen tahtoneen suuren yleisön ratoksi kuvata kiusatun ihmissuden, vihatun taruhirviön, joka verta janotessaan menettää tyttärensä ja tukaattinsa ja joutuu vielä päälle päätteeksi ivan alaiseksi. Mutta — jatkaa hän — runottaren tahto on ollut runoilijan yksityistä tahtoa voimakkaampi, ja niin onkin tapahtunut, että Shakespearen Shylock on, räikeästä irmastelustaan huolimatta, muodostunut onnettoman lahkokunnan syyttömyyden todistajaksi, heimon, jonka kannettavaksi sallimuksen tutkimaton tahto on määrännyt alhaisen ja ylhäisen roskaväen sammumattoman vihan, mitä se ei aina suostu rakkaudella kostamaan. Toisin sanoen: Shylock on saavuttanut siihen määrin Shakespearen myötätunnon, että hän on kuvannut hänet aivan toisenlaiseksi kuin. miksi juutalainen esitetään keskiaikaisen mielikuvituksen luomassa kantatarinassa ja miksi näytelmän tapahtumain kulun yleinen suunta hänet vaatisi. Hän on onneton ihminen, jota vastaan rikotaan enemmän kuin hän itse rikkoo ja joka saavuttaa meidänkin myötätuntomme paljon suuremmassa määrässä kuin mitä näytelmän juoni oikeastaan sallisi.
Mutta onpa kuitenkin "Venetsian kauppiasta" näyttämöltä niinkin tulkittu, että välitönnä välähtelevä elämänilo on soinut esityksen pääsävelenä, johon juutalaisen tuskan huudot vain särähtelevinä soraääninä ovat hukkuneet. Niin on esim. Reinhardt näytelmän esittänyt. Hänen näyttämöllään olivat ilo ja riemu vallitsevina tekijöinä, ja oikeudenistuimen tuomio otettiin vastaan kaikuvin tyydytyksenhuudoin.
Ei ole aivan helppoa sanoa, kummanko periaatteen maisteri Lahdensuo oli esityksensä pohjaksi valinnut. Eikä sen toteaminen oikeastaan olekaan niin varsin välttämätöntä. Pääasiahan on, että näytelmän henkilöt saadaan eläviksi ihmisiksi, tosiksi ja todellisiksi. Ja sen rinnalla jää jotakuinkin toisarvoiseksi seikaksi meidän yksityinen mielipiteemme ja myötätuntomme, kallistukoonpa se sitten Shylockin puolelle tahi yhtyköönpä Gratianon säälittömään ivaan, jonka hän riemuiten kohdistaa yksinäisen ja murtuneen vanhuksen kohtaloon.
Kansallisteatterin esityksessä oli useita piirteitä, jotka viittasivat Reinhardtin tulkintaan. Soivathan siinäkin paikoitellen hyvinkin voimakkaina ilon sävelet ja pyrkiväthän huvinäytelmän hilpeät poljennot toisin ottein keinuttelemaan vuoropuhelun aaltoja pitkätkin taipaleet. Myöskin moni kohta ulkonaisessa näyttämöasussa johti ajatukset Reinhardtin teatteriin. Mutta määräperäisenä periaatteena ei Reinhardtin käsitystä oltu noudatettu — tahi: ei ainakaan toteutettu. Ohjaaja oli joutunut kulkemaan kultaista keskitietä, jolla heprealaisen elämäntuskan katkerien kaikujen ankarat akordit kuuluivat vähintään yhtä voimakkaina kuin venetsialaisten elämänriemua uhkuva ilonpito.
Tämän kultaisen keskitien mukaiseksi — jos niin saattaa sanoa — oli myöskin Shylockin luonnekuva hahmoteltu. Se ei ollut yksinkertaisesti kostonhimoinen, viekas ja viatonta verta janoava ihmissusi. Eipä edes etupäässä se koston sankarikaan, joksi aikakirjat mainitsevat Edmund Keanin ja Ludvig Dewrientin Shylockinsa muovailleen — edellinen esittäen hänet murtuneena ukkona, jälkimmäinen vielä voimissaan olevana ja taistelukelpoisena miehenä. Se lähenteli paremminkin Possartin edellämainituista käsityksistä luomaa synteesiä ja Schildkrautin jonkinlaiseen objektivisuuteen pyrkivää esitystä. Mutta siinä oli kuitenkin enemmän väriä ja intohimoa kuin Schildkrautin Shylockissa, jonka vuorosanat eivät herättäneet sääliä sorrettua lahkokuntaa kohtaan, vaan muodostuivat aivan kylmäverisen asialliseksi toteamiseksi: kärsimys on tämän heimokunnan perintöosa. Mutta eivät siinä toiselta puolen myöskään aivan vakuuttaviksi kirkastuneet ne aatteet, joita Raleigh näkee Shylockin luonteen kuvastavan: hän on mies, "jonka rakkaus omaan kansanheimoon on yhtä syvä kuin hänen kiintymyksensä elämään; joka puolustaa ihmisyysaatetta ennakkoluulojen julmuritöitä vastaan ja jonka vihassakin on pohjimmalla jonkinlaisen isänmaallisen intomielen jaloutta." Sen sijaan Kansallisteatterin Shylock oli raaka koronkiskuri, jonka itaruutta oli melkein patoloogisena ilmiönä pidettävä.
Kansallisteatterin tulkinnassa oli pääpaino pantu näytelmän ulkonaisiin puitteisiin. Menetelmä oli sama kuin taannoin "Peer Gyntissä", ja tulos muodostui myöskin samanlaiseksi: taidokkaasti sommiteltu kuvasarja, joka havainnollisti runon tekstiä. Itse draama ei jaksanut herätä elämään. Näimme henkilöitä, joitten piirteet tunnemme, huomasimme heidän liikkuvan ympäristössä, johon tiedämme heidän kuuluvan, kuulimme heidän lausuvan sanoja, joitten merkitys — jopa toisinaan kaikukin — on meille tuttu, mutta eläviä ihmisiä emme havainneet kuin toisinaan vilahdukselta.
* * * * *
Varman perussävyn ja yhtenäisyyden puute kuvastui luonnollisesti myöskin yksityisten näyttelijäin esityksissä, niitä kun ei oltu viritetty varmaviivaista kokonaisuutta selkeästi ja määräperäisesti palvelemaan.
Hra Puron Shylock oli itara juutalainen koronkiskuri. Hänen kostonhimonsa herätti etupäässä rahojen menettäminen; sentähden siitä puuttui suurpiirteisyys. Kuva jäi mittasuhteiltaan aivan liian pieneksi. Enemmän alleviivaamalla rakkautta omaan sorrettuun heimoonsa ja kärsimänsä alituisen ylenkatseen kirvelevää katkeruutta, hän olisi saanut mahtipontta ja kaikua kostonhuutoihinsa. Etenkin Shylockin kuuluisassa yksinpuhelussa tuota paatosta kaipasi. Tosin siinä oli paljon enemmän väriä kuin erään edellä mainitsemani ulkomaalaisen näyttelijän monoloogissa, joka objektiivisuuspyrkimyksessään lähenteli kuivakiskoista referaattia, mutta sitä vakuuttavan välitöntä elämää, jota esim. takavuosina täällä vierailevan tanskalaisen Mantziuksen lausunta säteili, siinä ei ollut. — Hra Puron Shylockin ansiot löysimme ulkonaisesta tekotavasta. Ne olivat kieltämättä laadussaan varsin huomattavat; sekä hermostuneet sormiliikkeet että kasvojen eleet kuvastivat äärimmäistä saituutta. Mutta ne eivät korvanneet sielullisen syventymisen puutetta.