Leppymättömän Shylockin tumman, mutta syvähohtoisen ja ankaran kuvan rinnalla on Portian valoisa ilmestys oleva "kuin Rembrandtin vieressä säteilevä Tizian." Kauneuden ja nuoruuden säteilyä oli rva Lindelöfinkin Portiassa. Myöskin herkästi soinnahtavaa lyriikkaa. Mutta yhdelle puolelle tämän hurmaavan renesanssikaunottaren sielusta ei näyttelijätär ollut löytänyt kylläksi vakuuttavia ilmaisuja: hänen henkiselle ylemmyydelleen, joka aateloi myöskin hänen seikkailunsa oikeussalissa sukkelasta kepposesta henkevän huumorin kirkastamaksi juoneksi.
Hra Korhosen Bassaniossa oli epäilemättä nuoruutta ja sydämellistä lämpöä — niinkuin tulikin olla. Mutta lausunta ei ollut pakotetusta teennäisyydestä puhdasta eikä liikehtiminen vielä vapaata. Luontevammalta tuntui hra Leppäsen Lorenzo, jonka kuutamolyriikka viime näytöksessä kirkastui varsin kuulakkaaksi. — Esityksen viehättävimpiin piirrelmiin lukisin rva Somersalmen Nerissan; siinä oli sekä herttaisuutta että parodioimisesta vapaana säilyvää hyväntuulisuutta. Samaa ei voi sanoa hra Kilven Arragonin herttuasta, jonka tulisi olla — kuten Siegfried Jacobsohn huomauttaa — "teeskentelevä hidalgo", eikä mikään keikaroiva hovinarri. — Hra Jänneksen Marokon prinssissä oli kieltämättä aitoa primitivisyyttä, joka miekkakohtauksessa leimahti varsin voimakkaasti. — Hra Raution Lancelot Gobbo oli vekkulimainen venetsialainen katupoika, mutta sitäkin haittasi pakotettu pingoittuneisuus, joka ilmeni sekä sanonnassa että liikkeissä ja eleissä. — Vanhana Gobbona hra Pihlajamäki oli erittäin onnistunut, kun sitä vastoin hra Kallion Tubal jäi liian vähäpätöiseksi — osaa ei näet suinkaan ole pidettävä merkityksettömänä täytehenkilönä. Vähän värittömäksi tahtoi jäädä myöskin hra Snellmanin Gratiano, joka muuten oli sangen sulavin piirtein hahmoteltu.
Jessika on Portian jälkeen näytelmän naisluonteista vaativin, mutta myöskin mielenkiintoisin. Kauniin juutalaistytön ulkonaisen hahmon kuvasi rva Snellman erinomaisen soreasti. Hän oli todellakin kaunis tummakulmainen Israelin tytär. Mutta tummien kulmien alla kytevä tuli — se jää tulkinnassa liekkiin leimahtamatta. Niin kalpeaksi ei Shakespeare ole tätä Saaronin liljaa runoillut.
Olen jättänyt viimeiseksi tässä luettelossani nimiosan, Venetsian kauppiaan, jonka näytteli Axel Ahlberg. Hänen Antoniossaan ei ollut nuoruuden intomieltä, ei räikeitä värejä eikä yllättäviä otteita. Mutta siinä oli tyyliä; sen takana oli traditsioneja. Ahlbergin Antoniossa oli tyyntä miehuutta ja murhemieltä, joka tuli sisältäpäin: siinä oli sielua.
2.
"Hamlet."
(Ruotsalainen teatteri 11/V 1917.)
Näytäntökauden yhdennellätoista hetkellä Ruotsalainen teatteri on vielä tahtonut teroittaa mieliimme onnettoman Tanskan prinssin kuolemattomia mietelmiä. Pitkiin, pitkiin aikoihin ei "Hamletin" syvämielisiä vuorosanoja olekaan siltä näyttämöltä kuultu, joten suurrunoelman ohjelmaan liittäminen oli otollinen teko ei vain runottarille, vaan myöskin yleisölle.
Ehkäpä vielä ensi sijassa yleisölle. Sillä syvällisen elämänviisautensa rikkauksista huolimatta, lienee juuri "Hamlet" Shakespearen draamoista se, jonka osalle runsain yleisön suosio on langennut. Väitetäänhän sen siinä suhteessa kilpailevan varsin huomattavalla menestyksellä yksin Romeon ja Julian syvähohtoisen lemmenrunouden kanssa. Mistä se sitten johtuu? Siitäkö, että tuo kuninkaanpoika on onnettomampi ja samalla parempi kuin yksikään meistä, vaiko siitä, että "hän on ihminen, ihminen ennen muita, ihminen kokonaan." Mene tiedä. Joka tapauksessa hän saavuttaa meidän jakamattoman ja vilpittömän myötätuntomme — perustukoonpa se sitten joko tuohon hänen äärettömään onnettomuuteensa ja kadehdittavaan paremmuuteensa tahi hänen syvälliseen ja suureen inhimillisyyteensä!
"Hamlet"-prinssi on erinomaisen rakastettava prinssi. Hän on kaunis, hänen kohtalonsa on kova; hän tietää kaikki, mutta ei kuitenkaan keksi, mitä hänen on tehtävä (Anatole France).