Monet syyt ovat vaikuttamassa nuoren taiteilijaparin toveriavioliiton särkymiseen; syvällisimpänä päävaikuttimena on kuitenkin sukupuolten eroavaisuuksien sovittamattomat ristiriidat, mitkä jokapäiväinen yhdessäolo muodostaa ylipääsemättömäksi muuriksi, jonka kumpaisellakin puolella seisotaan aluksi välinpitämättöminä, sitten onnettomina ja ymmärtämättä, mitä on tapahtunut, sekä vihdoin verivihollisina. Miehen ja naisen välejä ei voida sovittaa "niin kauan kuin on kaksi eri sukupuolta." Strindbergin katsantotavan mukaan lankeaa tietysti syyllisyyden varjo naiseen, joka ei tahdo eikä voikaan miestä ymmärtää, ei seurata hänen ajatustensa polkuja eikä hänen tunne-elämänsä teitä. Nainen on vain vampyyri, joka säälittä imee uhrinsa verta, alempi olento, halpamainen ja katala. Strindberg riisuu hänet alasti, nöyryyttää hänet ja pakottaa hänet polvilleen miehen eteen. Mutta luomet ovat pudonneet "luomakunnan herran" silmiltä, hän kääntää ylenkatseellisesti selkänsä häpeään hyljätylle.
Alastomia ovat ne "totuudet", joita kirjailija antaa henkilöidensä sanoa. Vihaa väräjävät vuorosanat, joissa ivan ruoskansiima viuhuu, sattuen milloin oikeaan, milloin vasempaan.
Alaston on Strindbergin näytelmä siinäkin merkityksessä, että siitä on johdonmukaisesti ja tunnollisen tarkasti karsittu pois kaikki epäolennaiset ainekset; siinä ei ole ainoaakaan asiaankuulumatonta koristetta, ei pienintäkään poikkeamista syrjäpoluille. Mitä ei vuorosanoissa välttämättä tarvita tilannetta valaisemaan, sitä ei ole otettu mukaan. — Vähempivoimaisen sanataiteilijan käsissä muuttuisi niin äärimmilleen keskitetty ja karu teos verettömäksi ja lihattomaksi draaman luurangoksi. Mutta Strindbergin elävät ja värikkäät vuorosanat värähtelevät herkistyneinä hermosäikeinä luuston ympärillä. Sanat säkenöivät, lauseet liekehtivät, vuoropuhelu välkähtelee — etenkin silloin, kun vihlova viha lietsoo leimuja.
Tällaisen vuoropuhelultaan ja toiminnaltaan yksinkertaistetun näytelmän elävöittäminen teatterin palkeilla on varsin vaativa ohjaustehtävä. Regissöörin ja näyttelijäin tulee pitää huoli siitä, etteivät, niin sanoakseni kyllästetyt repliikit pääse hajalleen hairahtumaan, samoin kuin siitäkin, että ylen niukkojen näyttämöviitteiden puitteihin luotava kuva muodostuu luontevaksi ja tarpeeksi täyteläiseksi. Kansallisteatterin esitys todistaa erittäin tunnollista ja ymmärtäväistä työtä tehdyn. Valon ja varjojen jaoitus oli varmalla aistilla suoritettu, näyttämöllinen sijoittelu harkittua sekä nousujen ja laskujen vaihtelu taidolla suunniteltu. Vaikkakin joissakin kohdin ehkä olisi toivonut hiukan keveämpiä otteita ja jonkun verran vaihtelevampia temppoja, niin on kuitenkin ohjaussaavutusta pidettävä hyvin kiitettävänä. Valle Sorsakosken onnistui tunkea Strindbergin näytelmän tunnelman ytimeen ja hienolla ymmärtämyksellä hän sai tuon samaisen ydintunnelman tulkinnasta heijastumaan katsomoon.
Eero Snellmannin luonnostelema atiljeesisus oli kaunis, sen herkulliset värisoinnutukset sulivat sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi ikkunasta siintävän ilmavan ja aito parisilaisen katuperspektiivin kanssa. Ainoa moite, joka kehykseen voidaan kohdistaa on se, että huone, jossa ihmiset liikkuivat 80-luvun puvuissa, oli liiaksi nykyaikainen; siitä johtui toisin vuoroin näyttämökuvaan tungeksiva vähäinen maskeraadivivahde.
Aviomiehen osan näytteli Aku Käyhkö. Hänen Akselinsa oli tarkalleen tutkittu ja taidolla, joskin hiukan liiaksi yksitoikkoisen pidättyvästi suoritettu luonnekuva; se on joka tapauksessa merkittävä huomattavaksi taiteelliseksi saavutukseksi nuorelle, miellyttävälle näyttelijälle. Myöskin Päiviö Horsman nuori rouva oli älykkäästi hahmoteltu ja varmoin ottein esitetty luoma. Eritoten on kolmannen näytöksen sielukas tulkinta mainittava. Emansiperatusta Abelista loi Lilli Tulenheimo mielenkiintoisen ja varmaviivaisen piirrelmän. Sekä ulkonainen hahmo että puheen sävy, liikkeet ja kasvojen eleet havainnollistivat mainiosti "naista, jolla on miehen järki ja jonka kanssa voi keskustella." Hauska tyyppi oli niin ikään Jussi Snellmanin kirjailija Wilmer; se vahvisti uskoamme näyttelijän koomillisista lahjoista, jotka joskus aiemminkin ovat edullisella tavalla päässeet näkyviin. Vielä on mainittava Hilda Pihlajamäen räikeydessään aito Strindbergiläinen rouva Hall.
Kaiken kaikkiaan: "Toverukset" on luettava Kansallisteatterin nykyaikaisten näytelmäesitysten parhaisiin saavutuksiin kuuluvaksi.