Hahmotellessaan kreivi Tolstoin draaman esitystä, ohjaaja ymmärtääkseni ratkaiseviksi näkökohdiksi valitsi seuraavat kolme tosiasiaa: näytelmän koristeellisen luonteen, romantiikan draaman tekotapaa noudattavan, mutta silti realistisiinkin pikkupiirteisiin nojautuvan henkilökuvauksen ja vahvan historialliskansallisen värityksen. Se on: tekstin pääominaisuudet ja olennaisimmat erikoisuudet saivat Kansallisteatterissa määrätä näyttämöllisen tulkinnan sävyn. Ensimmäinen ominaisuus edellyttää upeaa ulkoasua, toinen räikeyksiä karttavaa, mutta silti koristeellisen tyylittelyn rajoissa yksilöistävää henkilöiden luonnehtimista ja kolmas niin näyttämökehyksen kuin myöskin ihmisten elekielen ja lausunnan virittämistä aikakauden ja rotuerikoisuuksien vaatimaan äänilajiin. Olisi tietenkin ollut ajateltavissa toinenkin menetelmä: ohjaajan oman mielikuvituksen väkevöittämä näyttämöllinen uudestirunoilu vapaammissa ja väljemmissä puitteissa. Mutta, mikäli kuvista — varsin yksityiskohtaisista — ja selostuksista voi päättää, on draaman kotimaassakin, esim. Moskovan taiteellisessa teatterissa, tulkinta tyylitelty samojen periaatteiden mukaan kuin Eino Kaliman esityksessä. Nyt on tässä kuitenkin huomattava, että suomalainen näyttämökuva oli täydellisesti omintakeinen eikä missään kohdassaan pelkkä kopio.

Loisteliaasta ja huolitellusta ulkoasusta olemme jo puhuneet. On kuitenkin vielä mainittava, että kaariviivaiset kulissit vaaleine värisointuineen ja pukujen maulla ja ymmärtämyksellä sommitellut väriyhdistelmät olivat taiteilija Eero Snellmanin käsialaa. Noudattaen ohjaajan menetelmää — ja kirjailijan taiteen laatua — maalarikin pyrki korrektiin asiallisuuteen. Hänen dekoratsioneissaan ei näin ollen ollut rehevän ja rikkaan fantasian jälkiä — kuten niin monissa Orlikin, Czeschkan, Ludvig von Hofmannin y.m. tunnettujen teatterimaalarien luomissa kehyksissä — mutta sen sijaan niissä oli miellyttävää sopusuhtaisuutta ja herkkää värilyriikkaa.

Mitä sitten näyttelemiseen tulee, niin on todettava, että se huomattavasti erosi siitä tavasta, jolla tämäntapaisia koristeellisia näytelmiä kansallisella päänäyttämöllämme näihin asti on esitetty. Olemme, varsinkin viime vuosien varsilla, liian usein saaneet tyytyä siihen, että historiallisten ja muidenkin "ylöspanokappaleiden" ihmiset ovat jääneet pelkästään komeilevien kulissien "stafaashiksi", täytteeksi. Tässä yritettiin tehdä heistä eläviä ihmisiä omine erikoisuuksineen ja yksilöllisine piirteineen. Ja katsomossa täytyi jokaisen huomiokyvyllä varustetun henkilön havaita, että nämä pyrkimykset olivat johtaneet tulkitsemistapaan, joka ilahduttavassa määrin poikkesi sovinnaisesta klassillisen draaman esitystyylistä. Että henkilöt siitä huolimatta tahtoivat hukkua värikkäisiin ja komeilun kehyksiin, sitä ei voitu välttää näytelmän koristeellista luonnetta uskollisesti noudattavassa näyttämöllisessä esityksessä, etenkin kun esitettävä kappale ei ole kiinteämmäksi kiristetty eikä väkevämmin välitön kuin "Tsaari Feodor Ioannowitsh." — Toinen seikka, joka pisti silmiin tässä tulkinnassa, oli eheä ja luonteva yhteisnäytteleminen, jossa huomasi selkeää keskitystä ja pyrkimystä yhtenäiseen tyyliin.

Tsaarin osan esitti Hemmo Kallio; hänen tulkinnassaan oli monia varsin mielenkiintoisia vivahteita. Feodorin sekä henkisen että ruumiillisen avuttomuuden hän tulkitsi erittäin ilmeikkäästi höystäen esitystään leppoisan huumorin välkähdyksin. Kenties olisi kuitenkin ollut paikallaan tuon yksinkertaisen sielun uskonnollisen hartauden vahvempi alleviivaaminen. — Aili Somersalmi oli hempeä Tsaaritar, Axel Ahlberg komea ja ylimyksellinen kreivi Shuiski ja Urho Somersalmi jäykkäryhtinen ja uskottavan häikäilemätön Boris Godunow. — Sivuosista muistamme Teuvo Puron terävän ja omintakeisen luonnetutkielman Lup-Kleshuinistä, Iisakki Latun elävän kauppias Kurjukowin, Mimmi Lähteenojan mainion naittajaämmän ja Paavo Jänneksen erinomaisen hauskan Golub nuoremman.

"Tsaari Feodor Ioannowitshin" esitys oli siis miltei mallikelpoisen moitteetonta. Mutta näytelmän menestys jäi siitä huolimatta kiistanalaiseksi. Miksi? Tolstoin draaman runous on liiaksi kesyä ja kalpeata tarrautuakseen voimakkain ottein mielikuvitukseemme; se maaperä, jolta se on kasvanut, on — nyt jo — meistä kaukana, eikä näytelmän ympäristöönsä vahvasti sidottu sisällys jaksa meitä temmata takaisin ohieletyn historiamme episoodin kamaralle…

5.

Strindberg: "Toverukset."

(Kansallisteatteri 24/10 1917.)

Strindberg sanoo näytelmäänsä komediaksi; melkein yhtä hyvin hän olisi voinut varustaa sen samalla aliotsikolla kuin "Velkojat" (Fordringsägare), jonka hän on nimittänyt tragikomediaksi. Sillä läimähtelevän satiirin ja suhahtelevien ivan miekan pistojen rinnalla on tässäkin näytelmässä myöskin ilmeiset traagilliset ainekset: lohduttoman harmaa tausta, tukahduttavan ummehtunut ilma, kohtalon säälimättömän painostava taakka, jonka alla äärimmilleen kiusaantuneet ihmiset huokaavat. Suuri murhenäytelmä "Isä" ilmestyi syyskuussa 1887, seuraavan vuoden maaliskuussa tuli "Toverukset." Saman Strindbergin käsialaa ovat molemmat. "Isässä" hän kuvaa miehen taistelua naista vastaan oikeuksiensa puolesta lapsiinsa: mies tahtoo ja uneksii, että hänen oma minänsä on lapsessa kehittyvä ja jatkuvasti elävä, ja kun hän näkee, että naiset turmelevat lapsen, nousee hän heitä vastaan katkeraan kamppailuun, joka päättyy hänen tappioonsa ja perikatoonsa. "Toveruksissa" hän sinkoaa vihansa nuolet naista vastaan siksi, että tämä myrkyttää avioliiton, sellaisenkin, joka on toveruuden periaatteelle rakennettu.

Komedian ensimmäinen kohtaus avaa jo eteemme näköalat, jotka osoittavat, mistä näkökulmasta Strindberg avioliittoa katselee. Kun Aksel kysyy tohtori Östermarkilta, minkälaista hänen mielestään avioliitto oli, saa hän vastaukseksi: "Se oli erinomaisen hyvä… vaimolle." "Entä sinulle?" "Niin ja näin." Ja kun nuori aviomies utelee vanhemmalta: "Etkö sinä usko naiseen?", kuuluu toisen todistus: "En, mutta minä rakastan häntä."