* * * * *
Mutta vuodet vierivät, vierivät…
Konttorin vahtimestari meni naimisiin makkarapuodin tukevavartaloisen myyjättären kanssa kadun toiselta puolen. Ja Hilja Väänäsen nuoruuden kukoistus alkoi vähitellen kuihtua; hän olikin jo ehtinyt jättää taakseen kolmen vuosikymmenen taipaleen. Mutta yhä vieläkin uneksi hän ritaristaan, yhä vieläkin hän odotti häntä.
Kun hän talvi-iltoina konttorista tullessaan näki tähden lentävän, huokasi hän:
— Tule pian!
Ja kun hän suvisunnuntaisin pistäytyi maalle tervehtimään koulutoveriaan Fannia, joka oli hyvätuloisen kauppiaan vaimona ja neljän punaposkisen palleron äitinä, poimiskeli hän mielellään päivänkakkaroita, joiden terälehdistä saattoi laskea: tuleeko vai eikö tule —.
* * * * *
Keväällä, huhtikuussa. Sumuisen harmaa sunnuntai-iltapäivä.
Hilja Väänänen on juuri tullut päivällispaikastaan, vaihtanut korkeakantaiset kävelykenkänsä pehmeisiin huopatohveleihin ja heittäytynyt leposohvalleen. Kädessään hänellä on sinikantinen kirja, Hall Cainen "Vaimo, jonkas minulle annoit", mutta hän ei lue sitä, tuijottaa vain sen kansilehteen ja miettii…
Sunnuntain raukea hiljaisuus. Hirveä, harmaa ikävä tuntuu niin sanomattoman painostavalta. Ei niin mitään, mikä antaisi elämälle vaihtelua ja väriä. Ei mitään! Sen jälkeen kun äitikin kuoli, on olemassaolo käynyt vielä entistään tyhjemmäksi ja tarkoituksettomammaksi. Kirottu ainainen ikävä ja yksinäisyys!