Vuosien kuluessa Hilja Väänänen on muuttunut sangen vaatimattomaksi. Hän on jo aikoja sitten luopunut tuon "suuren onnen" odotuksesta. Nöyrästi hän on alistunut siihen vakaumukseen, ettei sitä hänen osalleen olekaan suotu. Mutta sitä kiihkeämmin hän on alkanut toivoa itselleen pientä onnea, vaikkapa vain vähäpätöistä murua, pikkuista pisaraa… Taitaisipa hän jo tyytyä ihan ohimenevään episoodiinkin, satunnaiseen seikkailuun, melkein mihin tahansa, keneen hyvänsä, joka vain muutamaksikin hetkeksi voisi tuoda vaihtelua yksitoikkoisuuteen…
Huoneen nurkassa lyö vanha kaappikello kahdeksan; se on perintö hänen lapsuutensa aikoja sitten hajoitetusta kodista, samoin kuin — kahden-istuttava keinutuolikin. Hilja Väänänen viskaa kirjan pöydälle ja ponnahtaa pystyyn. Hän katsahtaa ulos ikkunasta: hiljainen syrjäkatu on aivan autiona ja tyhjänä, yksinäinen lyhtyukko vain kulkee vapoineen pylväältä pylväälle. Hilja Väänänen vetää uutimet ikkunan eteen, sitten menee hän toalettipöytänsä luo, sytyttää kynttilät ja katsoo peiliin.
Hänen huulensa vetäytyvät kummallisen surumieliseen hymyyn:
— Enhän minä vielä ole rumakaan… Hetkisen hän siinä seisoo kuvaansa katsellen. Sitten hän ravistaa päätään ja kaivaa kampalaatikosta kuluneen korttipakan. Kun hän väsyneesti lähtee kulkemaan sohvapöydän luo, sattuvat hänen silmänsä korttipakan päällimmäiseen lehteen, ja hän purskahtaa katkeraan nauruun: se on herttakuningas…
MUUDAN MATKATOVERI
Tämä kertomus on tsaarivallan Venäjältä, jossa vielä oli Jumala, viinaa ja santarmeja. Nykyisin ne, kuten tiedetään, ovat virallisesti poistetut, mutta lienevät kuitenkin kaikki tosiasiallisesti olemassa.
* * * * *
Olimme syöneet hilpeät taiteilijapäivälliset, pietarilaiset ystäväni — kynän, piirtimen ja näyttämön miehiä — ja minä. Olimme pitäneet paljon puheita ja huutaneet huikeasti hurraata, olimme laulaneet ja lausuneet runoja. Ja vähitellen olimme kohonneet sille ihanteellisuuden asteelle, jolla kaikkien valtakuntain rajat ruhjotaan ja taide kruunataan kansainvälisen veljeyden välittömäksi yhdyssiteeksi. Se oli ollut korkea ja kauniisti kimmeltävä hetki. Tulisieluinen ja säihkyväsilmäinen Grigorij Grigorjevitsh oli lyönyt samppanjalasinsa vanhan Vienan parhaimman kabinetin lattiaan niin lujasti, että sirpaleet olivat sinkoilleet nurkkasohvan vihreälle plyyshille ja kattokruunu ollut ilmeisessä vaarassa. Mutta se oli ollut merkkinä yleisen ja yhtäläisen, kädenpuristusten ja kyynelten säestämän suutelemisen alkamiseen. Ja sitten Anton Antonovitsh oli heilauttanut pitkäkiharaista näyttelijäpäätään ja noussut pöydälle; lasit olivat kohonneet "saa svaboodu" — vapaudelle, jonka toivottiin pian koittavan paljon kärsineelle pyhälle Venäjälle. Mutta juuri kun näin oltiin oltu siirtymässä väljästä kansainvälisestä veljeydestä ahtaampaan isänmaallisuuteen, oli ovi äänettömästi auennut ja hovimestari tullut ilmoittamaan, että nyt oli suomalaisen herran lähdettävä, jos mieli iltajunaan ehtiä. Ja suomalainen herra, muistaen matkansa määränä olevan lännen vanhat viljelysmaat, oli noussut, kiittänyt ja lähtenyt.
Kotvan kuluttua hän oli asemalla. Seisoi puolipyörryksissä ihmisvilinässä ja vieraan kielen oudossa surinassa koettaen keksiä joukosta hotellipalvelijaa, jonka hyväntahtoiseen huolenpitoon oli uskonut piletinoston, matkatavaransa ja paikan valtaamisen.
Voi! Siinä olikin tuo mainio mies! Kaikki kunnossa.