Minunkin sydämeni sykähteli riemusta. Olisin voinut vannoa, että hän oli karkutielle lähtenyt karkoitettu. Ja vapauden ovi, jota hän rohkeasti oli raottanut, oli nyt sepo selällään. Ihmekö, että hän riemuitsi, että ilon ja onnen kirkastus säteili hänen kasvoiltaan!
Hän puristi salavihkaa kättäni ja kuiskasi:
— Herra Jumala, kuinka onnellinen olenkaan!
* * * * *
Saksalaisessa junassa en häntä enää nähnyt — kai hän oli joutunut toiseen vaunuun.
Vastassani istui tyypillinen venäläinen virkamies. Hänellä oli matkoilla aivan kadehdittava istuallaan-nukkumisen taito ja ruskea parta Aleksanteri III:n tapaan. Kun hän jonkun ajan perästä oli nukkunut kylläkseen, jouduimme puheisiin.
Istuin siinä ajatellen äskeistä matkatoveriani. Hän tuntui niin ihmeen läheiseltä tuttavalta, vaikka olikin vento vieras muukalainen. Olinhan jakanut hänen kanssaan hänen elämänsä ehkä kohtalokkaimman hetken, hänen suurimman riemunsa. Ja se yhdistää ihmiset yhtä lujasti kuin suuri suru. Paremmin ja elävämmin kuin kaunopuheisimmat selittelyt havainnollistivat hänen silmiensä säihky ja hänen miehekäs kädenpuristuksensa minulle vapauden käsitteen…
Silloin sanoa tokaisi ruskeapartainen yht'äkkiä:
— Teillä oli seuraa rajan tuolla puolen…
Oliko tuo mies lukenut ajatuksiani? Hänen sanoissaan oli jokin selittämättömän vastenmielinen tunkeilevaisuuden tuntu, joten vastasin tylysti: