Hänen sanansa eivät ilmaisseet läheskään niin paljon kuin äänen sävy, jolla ne lausuttiin, ja katse, joka niitä säesti. Minä kuvittelin niiden tulevan täyden sydämen syvänteistä. Ja niihin tuntui mahtuvan kokonainen katkeruuden maailma, mutta myöskin vuoren vankka usko. Usko mihin? Kostoonko? Mene tiedä. Kukapa sydänten salaisinten aivoitusten arvoitukset tulkitsee!
Vähitellen lähestyimme rajaa.
Matkatoverini näytti käyvän silmiinpistävän levottomaksi. Yht'äkkiä hän kysyi:
— On kai Teidän passinne kunnossa?
— On.
— Niin pitäisi minunkin olla. Mutta tässä maassa ei milloinkaan voi olla mistään varma. Yllätyksiä saattaa tulla joka askeleella. Kas tässä! Hän ojensi minulle englantilaisen passin:
— Eikö totta: se on "all right"?
Minusta näytti, ettei hän enää muistanut salata hymähdystään englantilaisia sanoja lausuessaan.
Kun sitten rajalle saavuttaessa santarmit antoivat edellisellä asemalla kokoamansa passit takaisin, ei matkatoverini paperiaan saanutkaan. Hänet kutsuttiin syrjään. Panin merkille, että hän näytti kalpenevan ja horjuvan mennessään. Hänen kasvoihinsa tuli avuttoman masentunut ilme. Ja koko mies oli lysähtänyt kokoon. Mieleeni iski salamana ajatus: nousiko raukalle nyt kahdennellatoista hetkellä tie kultaiseen vapauteen pystyyn?
Mutta eipä noussut. Junan viheltäessä tuloa Wirballeniin palasi hän paikalleen säteilevin silmin ja iloisesti heilutellen kädessään passia.