— Se ei ole mahdollista, väitin vastaan.
Puhekumppanini nauroi niin, että tupakan kellastamat hampaat paljastuivat:
— Hih-hih-hih… Ette ole ensimmäinen, jonka hän on pettänyt. Mutta minä tunnen hänet; matkustan täälläpäin ehtimiseen…
Minussa nosti kiehuva kiukku päätään. Mutta se ei kohdistunut valepukuiseen santarmiin, vaan — hänen paljastajaansa, jota nyt tunsin aivan silmittömästi vihaavani. Koetin miettiä, miksi. Siksikö, että hän oli riistänyt minulta kimmeltävän kauniin mielikuvan? Ja kuitenkin hän oli tahtonut tehdä minulle palveluksen. Oliko hän siis hyväntekijä vaiko pahantekijä? Siinä pulma, jota aprikoin junan kiitäessä halki Pohjois-Saksan hämärtyvien seutujen.
Ruskeapartainen istui ja nukkui viattomuuden unta. Ja vähitellen uhkasivat minunkin silmänluomeni painua umpeen. Mutta puolitorkuksissani kuulin salaperäisen kuiskauksen:
— Tohtori Ibsenille tuo herra kerran esittäytyi Gregers Werleksi…
Ja minä olin vastaavinani:
— Ja siitä tuttavuudesta syntyi Villisorsa, mutta tästä vain uneton yö…
Mutta erehdyin: ei siitä tullut sitäkään, sillä nukuin vielä junan porhaltaessa ensimmäiselle Berlinin asemalle.