He olivat tavanneet toisensa kymmenen vuotta takaperin vieraalla maalla, etelän kerkeässä keväässä. Olivat kulkeneet yhdessä kukkivien kastanjain alla, istuneet kuutamossa välkkyvän joutsenlammikon partaalla ja koettaneet laskea veden kalvoon kuvastuvien tähtien lukua… Mies oli ollut aivan nuori, nainen koko joukon kokeneempi, mutta yhtä kuumaverinen; koskina olivat heidän suonensa kohisseet. Ja he olivat aukaisseet tuoksuvaan puutarhaan antavan ikkunansa kuullakseen suihkukaivon laulavan solinan ja satakielen viserryksen… Mutta viikon perästä — viikon, jonka päivät olivat lentäneet kuin kultasiipinen perhosparvi ja yöt kiitäneet kuin kiiluvat tulikipunat — he olivat eronneet, sanoneet toisilleen järkevät jäähyväiset aurinkoisena huomenhetkenä. Nainen oli vetänyt sormestaan mustakivisen sormuksen, ja mies oli sanonut:
— Tätä kannan näiden päivien muistoksi!
Siihen oli nainen vastannut:
— Ja kun kymmenen vuoden kuluttua toisemme tapaamme ja elämme muistoina uudelleen tämän viikon, annat sen takaisin… Sillä sen jälkeen sillä ei enää ole mitään virkaa…
Sitten matkusti mies heidän kylmään kotimaahansa muistoineen ja sormuksineen, mutta nainen jatkoi matkaansa yhä etelämmäksi kohti uusia elämyksiä ja vielä kuumempia seikkailuja.
Eivätkä he sen jälkeen olleet toisiaan tavanneet. Mies oli vain kuullut, että hänestä oli tullut kunniallinen kauppaneuvoksetar. Ja naiselle oli kerrottu, että hänkin jo oli vakaantunut ja hoiti nuhteettomasti valtion virkaa.
* * * * *
Sillä kannalla asiat olivat, kun mies muutamana varhaisena kevätpäivänä kadulla näki kauppaneuvoksettaren, joka maalaisesta tehdasyhdyskunnastaan oli pistäytynyt käynnille pääkaupunkiin. He tulivat samaa käytävää vastakkaisilta suunnilta eikä kohtaamista niin ollen voinut välttää.
Miehen rinnassa läikähti lämmin laine, mutta seuraavassa tuokiossa hän huomasi, että rouva oli melkein toiseksi muuttunut.
— Sepä oli hauskaa, sanoi kauppaneuvoksetar. Mutta miksi Te olette käynyt niin vakavaksi…?