— Nyt mennään siis syömään.
* * * * *
Tuk, tuk, tuk, tuk… jyskyy puimakone, ja hammasrattaitten heleä metallinsointu kilahtelee. Tomu nousee riihen seinänaukoista savupilvenä taivaalle.
Ruuni ja Musta kiskovat hevoskierron aisoja tyynesti ja tasaisesti. Ja talon nuorin, Aini-tyttö, joka on jälkimmäisen ohjaksissa, selailee vanhaa virsikirjaa, josta on luvannut etsiä minulle sen virren, missä lauletaan:
"Minä vaivainen mato ja matkamies,
Mond' vaarallist vaellan retkee…"
Nyt on aika viedä riihiväelle kahvia. Aili-emäntä antaa minulle korit kainaloon ja Alli-neiti kattaa nurmikolle "pöydän". Sitten me kaikin siinä riihen kupeella loikoen tyhjennämme kolme kukkurallista kupposta. Ja tarina käy. Isännällä, jonka veroisia pakinoitsijoita ei tässä maassa monta ole, on aivan loppumaton juttujen varasto. Hän on viisas mies ja lukenut mies ja paljon maailmaa nähnyt. Nähnyt sen vuoksi, ettei ole silmät ummessa ja kuuroin korvin kulkenut. Hänellä ovat sanat vallassaan ja silmäkulmassa se pieni taikapeilin siru, joka kuvastaa meidän, matoisten matkamiesten, naurettavia puolia. Mutta hänen suunsa ympärillä on hyvä hymy sovittavaisena päivänsäteen välkkeenä.
Kun isäntä paukahuttaa nuuskarasiansa kannen kiinni, nousemme. Ja taas jyskyy puimakone ja helähtävät hammasrattaat.
* * * * *
Ihanaa on elää erillään maailmasta, piilossa ja paossa päivän riitoja ja ajan sekasortoa. Ihanaa olla ilman kirjojen syvämielistä viisautta! Lukea vain lehdiltä ja ruohoilta, kallioilta ja mullasta elämän ikuisia oppeja, kuunnella kuusten huminaa ja tohua tuulen. Ja terveellistä on jäädä kahden kesken oman itsensä kanssa ja — jos uskaltaa — tuijotella hetkisen hiukan syvemmälle — omiin silmiinsä. Jos on riittämään voimia, tulee silloin pitäneeksi tuomiopäivää itsensä kanssa. Siihen täällä on tilaisuus. Päivät ovat pitkät: aurinko nousee aikaiseen ja laskee myöhään. Eikä kukaan häiritse.
Ilman kirjoja! En sentään ole aivan ilman. Talossa niitä on paljon. Ja niiden joukosta olen löytänyt erään, joka minulle on käynyt hyvin rakkaaksi ja jota sen vuoksi toisinaan luen. Se on juuri tuo vanha virsikirja, 1700-luvun loppuvuosina präntätty.