Monta ihanaa suvista saarta on tässä kauniissa saaristossa, mutta kaikkein kauniimpia lienee kuitenkin tämä, jolle hyvä hengettäreni suvaitsi kiiltävänä kesäpäivänä minut ohjata. Kallioisia rantoja huuhtova meri on sädehtivämmän sinistä, ilma korkeana kaartuvan silkkilaen alla kristallisemman kirkasta ja tummanvihreitten kuusien neulaset pitempiä ja pehmeämpiä kuin muualla. Kultaisempi on päivän kiilto ja suurempi iltojen hiljaisuus. Eivätkä auringonlaskun värihohteet missään voi olla hienompivivahteisia kuin täällä.
Ikkunani alla on kaksi kirsikkapuuta, joiden marjat hohtavat purppuranpunaisina ja mehukkaan pehmeinä helminä; oksat heilahtelevat ja helmet liikkuvat hiljalleen. Puutarhan punaisen aidan takana on leikattu ruispelto, jonka kullankeltaiset kuhilaat ovat suorissa riveissä kuin järjestykseen tottuneet sotamiehet. Mutta pellon takaisessa metsänreunassa on aukko, josta näkyy meri, aava, ihana ulappa, se, jota minä rakastan paljon enemmän kuin metsiä ja peltoja ja puutarhoja, yhtä paljon kuin kotipuoleni niittytasankojen laajoja lakeuksia, ehkäpä vielä enemmänkin…
* * * * *
Olemme juuri palanneet rysää kokemasta, isäntäni ja minä. Pysähdymme hetkeksi rantakalliolle katsomaan, kun valkoinen matkustajahöyry kiitää ohi saaremme kaupunkiin, kuumeisen hopputyön hyörinään. Vilkahtaa valkoinen liina laivan perältä. Heilutamme lakkejamme vastaukseksi. Ja sitten käännymme poimuttelevalle polulle, joka vie ystävällisen punaisen talomme varjoisaan pihaan.
— Nyt on kaunis huomen, isäntä sanoo.
Ja hänen kesävieraansa nyökkää. Mutta se vilkkuva valkoinen liina leikkii hänen ajatuksissaan: Lieneekö ollut hän, jonka kesällä kerran kohtasin, kun oli heleimmillään heinäkuu ja kedot kukki kauniimmillaan, hän, jota usein olen ajatellut ja jonka itsekseni olen Punahilkaksi ristinyt? Miksikä juuri hän? Ja miksi hän olisi minulle vilkuttanut? — Ikävä nousee mieleeni, mutta se on suloista ikävää, joka ei kalva eikä polta, vaan täyttää sielun vienosti värähtelevällä kaiholla. Se on yksinäisyyden autuutta…
— Tänään ruvetaan riihtä puimaan, isäntä sanoo ja panee nuuskan. —
Suurukselta pannaan kierto käyntiin. Täytyykin mennä sitä rasvaamaan.
Hän kääntyy piennarta kulkemaan riihelle. Mutta minä jään pihaportin luo katselemaan kahta tappelevaa kukonpoikaa, jotka omenapuun siimeksessä ottelevat aivan julmasti. Ne ovat hirmuisen hauskoja elukoita, nuo kaksi valkoista kukonpoikaa tulipunaisine helttoineen. Toinen niistä ei juuri muuta teekään kuin ärsyttää ja uhittelee veljeään, joka kaikesta päättäen on luonteeltaan paljon passivisempi ja tavoiltaan tyyni. Tapelkaa pojat niin saatte tupakkaa! Kas, kas vaan, nyt tuo Sosialisti taaskin… Pidä puoliasi, Porvari!
Täytyy sytyttää piippu ja istahtaa nurmikolle katselemaan ja nauttimaan siitä ylevästä mielenrauhasta, jota puolueitten yläpuolella oleva ihminen aina sanoo tuntevansa seuratessaan kiihkoisten tappelupukarien temmellystä. Tunnen olevani kukonpoikiin nähden vähintäänkin puolijumala. Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Yht'äkkiä putoaa punehtuvaposkinen omena syliini. Ylevä mielenrauhani on tipotiessään. Ja kun säikähdyksissäni katson puuhun, näen säteilevät naurusuiset kasvot ruskean skauttihatun lierien alta.
Samassa ilmestyy kyökinportaille vanha Siina iso ulkomainen näkinkenkä kädessään. Hän nostaa sen huulilleen ja puhaltaa. Se soi kuin palotorvi. Sellainen on meillä ruokakello täällä saarella. Siihen ei muuten joka mies osaakaan puhaltaa. Yrittipä Oskari, renkipoika, toissa iltana eikä ääntä saanut. Mutta Siina on verraton taituri: tuu, tuu-uu, tuu, kolme kertaa kumeasti ja juhlallisesti.