Siinä käy iloinen melske ja kuuluu helähtelevä nauru, kun talon nuoret liikkeelle lähtevät. Mutta kun päivä laskee ja kokka viiltelee hämäräisen yön tummuvia aaltoja, silloin hiljenee hilpeys ja jokainen miettii omia asioitaan… Mikä mitäkin, mikä elämänsä tehtäviä, mikä pikkuista Punahilkkaa…
Kaunis on öinen ulappa, kaunis pimenevä kotilahti, kauniit saarten ja maitten himmenevät, pehmeät ääriviivat.
Ison-Tärhänän kuusikko muistuttaa Böcklinin Kuoleman saarta, Yrttikari on kuin sadun palmulehto harvaoksaisine ja hoikkarunkoisine mäntyineen. Ja Airiston puolelta vilkkuvat välkähtelevät valot kuin haltijain tulet.
* * * * *
Mutta lauantaiehtoina tulee meille vieraita kaupungista. Hienoja silkkihameisia neitejä ja kovakauluksisia herroja. Silloin pidetään hauskaa kaupunkilaisneitojen ja -herrojen kanssa. Hetket kiitävät nopeaan. Hiljaisilta rannoiltamme raikuu nauru ja kaikuu laulu. Kaupunkilaiset tuovat iloa tullessaan.
Tuovat kuitenkin muutakin: sanomalehtiä ja uutisia melskeisistä tapahtumista ja järjettömistä juonitteluista.
Me, saaristolaiset, kuuntelemme heidän kertomuksiansa kummissamme. Meistä, joiden päivät soluvat niin tyynesti ja rauhallisesti, on miltei käsittämätöntä, että muualla voi olla niin myrskyistä ja levotonta keskellä kukkean myöhäiskesän hiljaista rauhaa.
Lauantai-illasta maanantaiaamuun kulkee elämä toisessa, nopeammassa tahdissa ja sen poljennot sykähtelevät voimakkaampina. Mutta kun sitten valkoisen laivan kylkeen olemme vieraamme soutaneet ja heille hyvästimme huiskutelleet, silloin alkaa taas arkinen elämä: rauha, hiljaisuus ja yksinäisyys…
Laivan kyljestä rantaan palatessamme nostaa päätään kaihoisa ajatus: pian, aivan liian pian valkenee sekin maanantai, jolloin lähtijäin joukossa nousen veneestä laivalle minäkin. Ja laiva vie minut suvisen saareni korkeasta rauhasta suurkaupungin, rikkinäiseen elämään, touhuun ja kiireeseen.