Olen eksynyt uudelleen suviselle saarelleni aikaisempien syyspimeitten ja ensimmäisten myrskyjen ajaksi. — Sumeat ja sateiset ovat ilmat. Harva se päivä vihmovat matalalla kulkevat pilvet vettä. Myötäänsä ulvoo tuuli nurkissa ja rämistelee peltikattoa ankarasti. Rantakallioiden sileitä kylkiä vastaan räiskyvät vaahtoisat pärskeet. Ja ulapat kohisevat kumean juhlallisesti.
Aikaiseen tulee ilta ja puhde on pitkä. Silloin kokoonnutaan tuvan uunin valopiiriin. Ja siinäkö juttu luistaa!
Talon isäntä se tietysti pakinan aloittaa. Milloin mistäkin. Sodasta ja maailman menosta, sadosta ja ankeista ajoista, menneistä muistoista ja tulevaisuuden toiveista… Ja me muut istumme ja kuuntelemme. Sanomme sanan silloin, toisen tällöin osoittaaksemme mielenkiintoamme. Mutta kun hiipuva hiillos alkaa tummentua, siirtyy jokainen yöpuulleen; kuuntelee hetken aikaa tuulen tohinaa ja sateen rapinaa, ennen kuin nukahtaa…
Sattuu sentään toisinaan, että aamulla herää auringonpaisteeseenkin. Silloin on juhlatunnelmaa kuultavan kirkkaassa ilmassa. Taivas on korkealla. On kevyt hengittää, ja mielen täyttää iloinen rohkeus.
Sellaisina päivinä menee mielellään puutarhaan. Sillä nyt on juuri se aika, jona hedelmät kypsyvät vahankeltaiset ja läpikuultavat astrakaanit, punastuvat, suuret aleksanterit, makeat sävstaholmat ja mehevät luumut ja kriikunat. Oksat taipuvat maata kohti ja ruohossa puiden juurilla on pudonneita omenoita, joita ei enkeli paljastetuin miekoin vartioi…
Öiseen aikaan niitä kylläkin vahditaan. Sillä pimeän turvissa liikkuu varkaita, jotka tuntevat tuoksun jo matkan päähän ja osaavat aidan yli hypätä.
Eilisiltana oli omenavaras vähällä säikyttää renkipoikamme Oskarin kuoliaaksi. Poika oli illansuussa mennyt postia hakemaan ja palasi kotiin pilkkopimeässä. Metsäveräjän luona näki hän äkkiä edessään tumman olennon, joka äänetönnä liikuskeli metsänrantaa pitkin.
— Kuka olet? Oskari huutaa.
Mutta ei saa vastausta olennolta, joka on laiha kuin luuranko ja jolla on pitkät sormet ja haarukanpiikkien tapaiset käyrät kynnet ja tukka pystyssä päälaella.
Poika saa jalat alleen. Ja kun hän läähättäen ja kuolemankalpeana saapuu tupaan, on hän vakuutettu siitä, että äsken näki itsensä paholaisen. Eikä hänen vakaumustaan mikään saa horjumaan, ei meidän yhteinen iloinen naurummekaan.