* * * * *

Hän asui kahdessa pienessä huoneessa Pikku Uudenkadun varrella, aivan kaupungin laidassa, tulliportin vieressä, jonka takaa alkoivat pellot ja laidunmaat. — Vanha ja kuuro puusepänleski kävi siivoamassa huoneet ja keittämässä aamukahvin; aamiaisen ja päivällisen hän söi ruokapaikassa ja illallisen hän laittoi itse.

Päivätyönsä päätyttyä meni Aku Hamberg aina suoraan kotiin. Pitkän matkan hän asteli verkalleen ja juhlallisin askelin, katsomatta ympärilleen ja huomaamatta vastaantulijoita; näytti melkein siltä kuin hän olisi unessa kulkenut. Kun hän tuli kotiin, vaihtoi hän kiiltäväksi kuluneen takkinsa harmaaseen aamunuttuun, sytytti kylmänä vuodenaikana — tulen molempiin uuneihin, joihin siivoojatar jo aamulla oli halot asettanut, veti suuren nojatuolinsa salin uunin luo ja alkoi miettiä elämän korkeimpia kysymyksiä. Aku Hambergin elämänfilosofia ei ollut kovinkaan monimutkainen, sen pääasiallinen sisällys mahtui muutamaan lauseeseen, jota hän tuon tuostakin kertasi pöytätovereilleen ruokapaikassa: Ihmisen on elettävä siksi kunnes hän kuolee! Sillä totuudella oli se kiistämätön etu, että sen voi sovittaa mihin tilaisuuteen tahansa ja että se sopi valiolauseeksi kenelle hyvänsä, se kun yhtä hyvin ilmaisi optimistisen kuin pessimistisenkin elämänkatsomuksen. Kumpaisenko Aku Hamberg siihen sisällytti, se jäi ratkaisemattomaksi arvoitukseksi, sillä aniharvoin hänen kasvonsa ilmaisivat minkäänlaista mielenliikutusta.

Toisinaan kiersi hän suuren soittolaatikkonsa soimaan ja soitatti sillä mielilevyjään. Silmät ummessa Aku Hamberg silloin istui nojatuolissaan ja lämmitteli jalkapohjiaan. Ikäänkuin vanha nukkavieruksi kulunut konttorirotta olisi muuttunut uuninkupeella sykkyränä kehrääväksi kissaksi! Mutta kun hiillos oli tummunut, sytytti hän lampun ja viritti tulen teekeittiöön. Ja odotellessaan veden kiehumista hän saattoi ottaa hyllyltään jonkun kuluneeksi luetun matkakertomuksen ja syventyä sen mielenkiintoisimpiin kuvauksiin.

Toisinaan Aku Hamberg vietti pieniä juhlia yksinäisyydessään. Silloin sekoitti hän tuoksuavan totijuoman vanhasta kullankeltaisesta konjakista, jota hän joka jouluksi sai isännältään muutamia olkitötteröisiä pulloja. Ja sellaisina iltoina hän myöskin pukeutui juhlalliseen pitkään-takkiinsa, sitoi valkean kaulahuivin taidokkaaseen solmuun ja kaivoi vanhanaikaisen mahonkisen seinäkaapin salaisimmasta lokerosta esille nahkakoteloisen huilunsa. Ja kun höyryävä juoma oli lämmittänyt veret nopeammin kiertämään hänen suonissaan, asettui hän papillisen näköisenä salin suuren seinäpeilin eteen ja alkoi soittaa. Syrjäisen olisi kenties ollut vähän vaikea ymmärtää tuota soittoa, mutta sitä selvemmin ymmärsi sen Aku Hamberg itse. Hänen mielestään siitä huokasi hänen nuoruutensa polttava kaipuu, siinä kimmelsivät hänen aurinkoiset unelmansa, kunnes ne särkyivät niinkuin saippuakupla särkyy; ja lopuksi siitä virisi tähtikirkkaan talviyön tyyni ja rauhallinen virsi. Mutta kun hän oli soittonsa lopettanut, kumarsi hän syvään, ikäänkuin hän olisi kiittänyt näkymätöntä kuulijakuntaa, ja hänen suupielensä värähtelivät liikutuksesta.

Kaksikymmenvuotiaana Aku Hamberg oli säveltänyt "Nuoruuden unelmat", samoihin aikoihin, joihin hänen täytyi oman nuoruutensa unelmasta luopua. Hän oli nimittäin, kuten useat muutkin epäkäytännölliset nuorukaiset, tahtonut ruveta taiteilijaksi. Ja kun hän oli huomannut, ettei hän osannut kirjoittaa runoja eikä maalata tauluja, oli hän alkanut kuvitella koko maailman olevan musiikkia; hän oli kuullut sitä ilmassa, tuulessa, aalloissa, hän oli nähnyt sitä päivänpaisteessa ja kuutamon hohteessa, hän oli tuntenut sitä suonissaan, rinnassaan… Mutta onneksi oli vanha Hamberg ollut erittäin tervejärkinen mies. Hän oli näyttänyt poikansa sävellykset ystävälleen sotilaskapellimestarille, ja kun tämä vain oli kohottanut olkapäitään ja hymyillyt, silloin oli nuori mies muitta mutkitta kytketty korkean pulpetin ääreen. Eikä ollut hänellä sitten ollut voimia siitä irtipäästäkseen. Nyt oli isä jo aikoja sitten kuollut, ja vanha kapellimestarikin heilutti puikkoansa siivekkäille soittajille. Ja Aku Hambergin elämä oli — Jumalan kiitos! — solunut varmasti viitoitetuille reiteille ja turvallisille porvarillisille poluille. Eikä noista taiteilijahaaveista enää ollut muuta jälellä kuin huilu, "Nuoruuden unelmat" ja soittolaatikko.

* * * * *

Hiljalleen olivat vuodet vierineet päivästä toiseen, viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen. Pelloilla oli kylvetty ja niitetty, aidanvierustan pihlajissa oli ollut kukkia ja marjoja, lumi oli tullut ja sulanut. Aku Hambergin tukka oli harmaantunut ja hänen selkänsä köyristynyt, ja vanha puusepänleski oli käynyt yhä kuurommaksi. Mutta pienessä kodissa ei ajankulku ollut muuttanut mitään. Sänkykamarin piirongilla olivat parranajovehkeet kahden puolen laatikkopeiliä samassa täsmällisessä järjestyksessä, jossa ne jo toistakymmentä vuotta olivat olleet, vuodetta verhosi kirjava ommeltu peite, ja seinältä tarkasteli kultapuitteinen Napoleon hallitsijakatseellaan kierrekaihtimen kulunutta alppimaisemaa. Salin suurikukkaisen sohvan yläpuolella komeilivat Beethoven ja Liszt, uuninreunustalla pullisteli maapallo pyöreitä muotojaan kahden kirkkaan messinkisen kynttiläjalan välissä, ja mahonkisen seinäkaapin päällä oli strutsinmunasta tehty maljakko, jossa suurennuslasin läpi katseltavia valokuvia säilytettiin. Mutta verenpisaroilla ja piikkisillä kaktuksilla koristettujen akkunain välissä hohti suuri seinäpeili ja sen alapuolella komea soittolaatikko, ja se oli aivan kuin alttari — etenkin silloin kun Aku Hamberg papillisen näköisenä sen edessä seisoi.

II

Oli vielä kesä; elokuu oli vasta ehtinyt puoliväliin. Pelloilla niitettiin kauraa, ja kauempaa tulliportin takaa kuului lehmien ammuminen ja kellojen kalkatus.