Mutta jos tyttö joskus iltasin sattui viivähtämään sivu tavallisen tuloajan, silloin Aku Hambergin valtasi merkillisen ahdistava pelon ja suuttumuksen sekainen tunne, josta hän ei päässyt vapautumaan ennen kuin kuuli tuttujen askelten lähestyvän.
III
Eräänä kylmän-kirkkaana syyskuun päivänä vei sattuma Aku Hambergin kirjakauppaan; hän oli päivällispaikastaan tullessaan pysähtynyt näyteikkunan eteen, ja joku kirjanotsikko oli pistänyt hänen silmiinsä. Hän meni sisään. Kaupassa ei ollut ketään, ja hän sai kotvan aikaa odottaa ennenkuin myyjätär tuli varastohuoneesta tiskin luo. Hän otti kirjan tiskiltä, alkoi sitä selailla ja oli juuri kiintynyt jotakin kuvaa tarkastelemaan, kun neiti astui hänen luokseen. Sen vuoksi hän ei heti nostanut kirjasta katsettaan.
— Mitä saisi luvan olla? kysyi neiti kohteliaasti.
Silloin Aku Hamberg havahtui. Tuo pehmeäsointuinen ääni ei ollut entisen myyjättären, joka oli vanha ja sorakieli. Hän nosti siis silmänsä kirjasta, mutta oli vähällä horjahtaa, sillä tyttö, joka hänen edessään seisoi, oli juuri hänen suurisilmäinen ja ruskeatukkainen tyttönsä. Hän lensi tulipunaiseksi, hänen silmäinsä edessä parveili kultaisia kipinöitä, ja hän alkoi avutonna änkyttää:
— Oletteko Te tää-äällä?… O-onko se mahdollista?
Toinen tuijotti häneen aivan hämillään ja ollenkaan käsittämättä, mistä oikeastaan oli kysymys. Vihdoin hän virkahti kevyesti ja hymysuin:
— En todellakaan ymmärrä tätä. Kuinka Te voisitte tuntea minut? Tämä mahtaa olla joku erehdys…
Silloin huomasi Aku Hamberg tehneensä tyhmyyden ja käyttäytyneensä hullunkurisesi. Hän oli aivan hämillään ja pinnisteli ajatuksiaan jonkun selityksen keksiäkseen. Mutta hän ei keksinyt, vaan seisoi siinä nolona ja punaisena ja räpäytteli silmäluomiaan lasiensa takaa.
Lieneekö tytön päähän pälkähtänyt tehdä pientä pilaa vai heräsikö hänessä kenties säälintunne, joka tapauksessa hän sanoi: