— Olisitteko ehkä nähnyt minut jossakin?
Aku Hamberg loi häneen kiitollisen katseen ja vastasi hiljaa ja nöyrästi:
— Niin. Olen nähnyt Teidät monta kertaa… joka ilta. Te kuljette kotiin mennessänne minun ikkunani ohitse.
Tyttö naurahti heleästi:
— Ja Te istutte joka ilta ikkunassanne! Onko Teillä ehkä juorupeilikin?
— Ei ole, vastasi Aku Hamberg yhtä nöyrästi kuin ennenkin. — Mutta minun ikkunani ohitse ei niin monta ihmistä kulje, etten heitä muistaisi…
— Tänä iltana minun täytyy kiikaroida joka talon ikkunoihin! virkkoi tyttö viehkeästi nauraen.
Sitten olivat he molemmat vähän aikaa vaiti. Aku Hamberg mietti itsekseen, kenen näköinen neiti oli. Ja tyttö järjesteli — ikäänkuin jotain odottaen — tiskin sinisiä vihkopinoja. Vihdoin sanoi Aku Hamberg vähän värähtelevällä äänellä:
— Tiedättekö, neiti, olen ihaillut Teidän käyntiänne… se on aivan kuin musiikkia…
Neiti punastui ja katseli kulmainsa alta hiukan epävarmana tuota omituista miestä; hän oli kahden vaiheilla: oliko ukko todellakin naivi, kuten hän ensin oli olettanut, vaiko synnissä harmaantunut pukki. Siksi hän vastasi mahdollisimman välinpitämättömästi: