— Olette liian kohtelias.
Mutta samassa helähti ovikello, tuli joku ostaja, ja Aku Hamberg otti lakkinsa, kumarsi ja meni. Vasta kadulle tultuaan hän muisti, että kirjanosto oli unohtunut. Mutta eihän sillä nyt väliä ollutkaan — saattaisihan hän toisella kertaa, päivälliseltä tullessaan poiketa uudelleen kirjakauppaan.
Vähän myöhemmin korkealla konttorituolilla istuessaan hän yhtäkkiä muisti, kenen näköinen tyttö oli. Emmy Strömerin Leonorana — toistakymmentä vuotta takaperin Aku Hamberg oli käynyt Helsingissä ja nähnyt Trubaduurin. Ja hänen siinä tervantuojien tilejä laskiessaan soi kaiken aikaa hänen korvissaan: "Katkera nyt on kuolema, kun sinut nähdä sain…"
Mutta illalla istui hän ikkunassaan uskollisesti odottamassa. Pimeni pimenemistään, pellon takaa häämötti metsänreuna uhkaavan mustana, ja kadunkulmien kaarilamput syttyivät. Aku Hambergin olisi tehnyt mieli avata ikkuna, mutta ilma oli kylmä, ja hän pelkäsi nuhaa. Läheisen katulyhdyn kuutamoinen hohde valaisi kadun hänen ikkunansa edessä, niin että selvään voi eroittaa ohikulkijat, ja ulkoa saattoi myöskin huomata hänet, sillä uuninreunustan toisessa kynttilässä oli tuli. Senpä vuoksi hän istuikin sangen rauhallisena ja vihelteli kreivi Lunan aariaa. Seinäkello oli jo kahdeksan kertaa kukahtanut, ja vihellellessään hän tyytyväisenä muisteli mitä tyttö oli sanonut: "tänä iltana minun täytyy kiikaroida joka talon ikkunoihin". Samassa kuuluivatkin jo kadulta askeleet, ja Aku Hamberg lakkasi viheltämästä. Hän valmistui kohteliaasti kumartamaan, siirsi uutimen reunan syrjään, tirkisteli vihertävään hämärään ja kuunteli lähestyviä askeleita ja oman sydämensä levotonta tykytystä. Nyt! Mutta tyttö kulki kiireesti ohi eikä vilkaissutkaan ikkunaan.
Ensimmältä tuntui Aku Hambergista kuin olisi häntä sivallettu piiskalla vasten kasvoja; hänen oli melkein mahdoton uskoa omia silmiään, joiden edessä maailma hetkeksi musteni. Mutta vähitellen hän tyyntyi. Hän kääntyi katsomaan kynttilän heikosti lehahtelevaa liekkiä ja alkoi lohdutella itseään sillä, että oli niin pimeä.
— Tietysti häntä palelikin; hän tahtoi pian päästä lämpimään…
Näin puheli Aku Hamberg siinä tuolissa istuessaan. Toisteli samoja sanoja monet kerrat ja ajatteli samoja ajatuksia.
Väliin kääntyi hän uloskin katsomaan. Siellä oli aivan hiljaista.
Kaupunki nukkui. Taivaalla kimaltelivat tähtitarhojen tuhannet tulet…
IV
Taaskin ilta. Ja taivaan sinisilkillä tuhansia timantteja…