Kirkkaasti heloittaa päivä. Makuuhallin tiloille näkyy kaistale sinistä taivasta ja metsänrinteen ylin reuna, joka palaa leimuavin väriliekein: keltaista ja punaista, kultaa ja verta, ja liekkien lomissa ikäänkuin viihdykkeeksi hiukan havupuitten tummanvihreää.
Nuori mies, jonka tila on vähän erillään muista, viittaa sairaanhoitajatarta luokseen.
— Sisar, sanoo hän, antaisitteko vielä patjan pääni alle; näkisin paremmin… enemmän tuota kaunista…
Hän viittaa naisellisen valkealla kädellään metsänreunaa, ja sisar kääntyy katsomaan.
— Se on todellakin kaunista, sairaanhoitajatar sanoo, tuo patjan ja pönkittää hänen yläruumistaan pystympään. — Onko nyt hyvä?
— On; kiitos!
Sisar nyökäyttää päätään ystävällisesti hymyillen ja poistuu.
Nuoren miehen ajatukset jatkavat samaa kiertokulkua, jota ne viimeisen neljännestunnin ajan ovat suoritelleet:
— Ettäkö syksy todellakin on näin kaunista? Ennen se aina tuntui raskaalta ja vastenmieliseltä, harmaalta ja sumuiselta. Siinä oli kuin kuoleman tuntu, sellainen kostean kylmä henkäys… aivan kuin tuskan hiki… Mutta nythän se onkin muuttunut kiiltävän kirkkaaksi ja seesteiseksi rauhaksi! Paljon ihanampaa se on kuin pölyisen kesän uuvuttava helle, joka polttaa ja raukaisee kuin hivuttava kuume, ihanampaa kuin kevään levottomuus ja tyydyttämätön kaipuu! Viileätä on sen kauneus, intohimotonta, vaikkakin värit heloittavat puhtaina ja sekoittamattomina. Keveätä on sen ilma, niin keveätä, että tekisi mieli lentää siintäviin korkeuksiin, halkoa ilmaa suhajavin siivin, ohjata kohti aurinkoa, kohti väreileviä ja kiiltäviä kultahiukkasia, ja sitten tuulen kantamana kaareillen laskea alas…
— Kuinka hän ei ennen ollut tätä syksyn kauneutta tullut huomanneeksi? Siksikö, että hän, kuten kaikki muutkin nuoret, oli pitänyt kevättä omana vuodenaikanaan? Kevät ja nuoruus — niidenhän sanottiin kuuluvan yhteen: luonnon kevät ja elämän kevät. Hm —!