— Alanpahan jo tuostakin saada tarpeekseni!

Kuu pilkisti esiin repalaisen pilven raosta, ja mies huomasi, että sen kalpea naama irvisteli ilkeästi.

* * * * *

Mutta pieni sikarikaupan-tyttö nukkui kauniisti vuoteellaan ja näki kultaista unta armaastaan ja tulevien vuosien suuresta onnesta…

SYKSY

Kirkas syksyinen päivä. Korkea sininen taivas, ilma läpikuultavaa kuin lasi, niin ihmeellisen kevyttä hengittää!

Keuhkotautiparantolan makuuhalli on täynnä potilaita, tilat pitkässä rivissä pienen välimatkan päässä toisistaan. Harmaitten huopapeitteitten alla erilaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, kalpeita ja joku punakampikin, tummia ja vaaleita, nuoria ja vanhoja. Toiset puhelevat salavihkaa vierustovereittensa kanssa, toiset tuijottavat mietteissään taivaan sineen, mutta väsyneimmät makaavat silmät ummessa ja liikahtamatta — heillä on jo auttamattomasti elämä takanaan ja edessään vain lopullinen sammuminen…

Hiljaista siellä on; nekin, jotka keskustelevat, puhelevat vain puoleksi kuiskaten, niin ettei ääntä eroita kuin lähimpiin vuoteisiin. Ei sitä vilkasta sorinaa, joka tavallisesti nousee sieltä, missä useampia ihmisiä on koolla. Ei iloisen naurun helähdyksiä. Joskus vain särähtävää rykimistä tahi tukahduttavan yskän ääntä. Eikä muuta liikettä kuin silloin tällöin kaiteen luona istuvan sairaanhoitajattaren äänetön kulku jonkin vuoteen luo — auttamaan yskivää istualleen, kohentamaan päänalustaa…

Verkkaan vierii aika, minuuttien meno on etanan matelemista. Viipyy puoli ijäisyyttä ennen kuin neljännestuntikaan on kulunut. Ja kuitenkin tuntuu noista ihmisistä, että aika kuluu liian nopeaan! Minuutit ovat liian pitkät, mutta vuodet liiaksi lyhyet…

* * * * *