Illalla istui mies tummakulmaisen kahvilatytön kanssa elävissä-kuvissa.
He puristivat toistensa käsiä ja painautuivat lähelle toisiaan — eikä heillä ollut aikaa kuvien katselemiseen. Ja joka kerran kun valo syttyi, alkoivat he hajamielisinä tarkastella ohjelmalehtisiään.
Sitten he menivät kävelemään. Tyttö oli iloinen ja onnellinen; hän puheli lakkaamatta ja katseli harvasanaista toveriaan ihailevin silmäyksin. Mutta sitten hänkin kävi yht'äkkiä aivan vakavaksi; ja mies kysyi:
— Armas, mikä sinun on?
Mutta samassa mies muisti, että juuri samaa oli häneltä itseltään kysytty aamupäivällä, ja hänen tuli outo ollakseen.
Kahvilatytön silmiin nousivat kyyneleet:
— En tiedä, miksi olen niin levoton… ikäänkuin aavistaisin sinut pian kadottavani…
Mies koetti hellästi silitellä hänen kättään ja sanoi:
— Rakas, tiedäthän ettet milloinkaan minua kadota.
Mutta itsekseen hän ajatteli: