Muutamia likaisia jäänrippeitä riippuu vielä satama-altaan reunoissa, mutta hiekkaläjässä leikkivät jo pojanviikarit puukkotikkaa. Kevät tuli aikaiseen tänä vuonna! Torin poikki tulee nainen ja mies. He eivät pidä kiirettä. Nainen puhuu vilkkaasti ja innostuneesti; hänen hattunsa valkea sulka liikahtelee edestakaisin, aivan kuin pajupensas tuulessa. Hän heiluttelee hermostuneesti käsilaukkuaan. Kerran he pysähtyvät; nainen naurahtaa kimakasti, teeskennellen. Se on Telma Auer, ja mies on pankinjohtaja Lahtinen.
Kun he tulevat lähemmäksi, kuulen rouvan sanovan pisteliäästi ja kiivaasti: — En ole koskaan voinut sietää miehiä, jotka välittävät siitä mitä ihmiset sanovat! Olisiko muka yleinen mielipide korkein tuomioistuin. Ei koskaan! Minä en voi… Loppusanat hukkuvat tuuleen.
Pankinjohtaja pieksää ilmaa hopeapäisellä kepillään. Kun he kulkevat ohitseni, ovat molemmat vaiti, ja rouva Autereen tervehdys on hiukan hajamielinen.
He kääntyvät Merisatamaan päin. Ja minä lähden verkalleen astumaan tummenevaa Bulevardia pitkin keskikaupungille.
Kevätilta hämärtyy hämärtymistään. Lyhtyjen pitkät rivit syttyvät, toinen vihertävä liekki toisensa perästä lehahtaa palamaan.
Muistan, että minulle on kerrottu rouva Lahtisenkin olevan hyvin omituisen naisen. Joku sanoi, että hänessäkin on sairaloisuutta ja luonnottomuutta; Otto Holm väittää hänen olevan vailla sukupuoliviettiä — ja hänellä on varmat ja vakavat mielipiteet joka asiasta. Äiti on kuulemma naittanut hänet Lahtiselle, kun hän vielä oli lapsi. Muistan kerran nähneeni rouvan joissakin tanssiaisissa: kalpea madonnankasvoinen kaunotar mustaan sileään samettiin puettuna. Enkä huomannut hänen tanssivan juuri muitten kuin veljensä kanssa.
Ylioppilasvuosinaan oli Telma Åman palvellut pankissa, siellä hän oli tutustunut Lahtiseen. Ja kun hän meni naimisiin Aarne Autereen kanssa, sai mies paikan pankissa; Lahtinen oli jo silloin toimeenpaneva johtaja. —
Niin olen tullut Esplanaadille. Ilta on hämärtynyt, ja katukäytävien yleisö on muuttunut pimeän kevyeksi ja kirjavaksi perhoslaumaksi. Pimentojen penkeiltä kuuluu kuhertelun sihinää ja naurun hohotusta.
Riisuessani kahvilan eteisessä päällystakkiani näen avonaisesta ovesta Birger Björklöfin istuvan yksin erään pöydän ääressä edessään sanomalehti. Hänestä saan siis illallistoverin.
Mutta — miten onkaan mies muuttunut! Taitaa sittenkin olla niin, että vaatteet tekevät miehen. Hänellä on yllään uusi, elegantti puku, kaulus ja kaulahuivi ovat dernier cri, ja napinlävessä hohtaa valkea kukka. Kasvojen kalpeus ja silmänalustain mustat juovat tekevät hänet "intresantin näköiseksi". En mahda mitään sille, että katson miestä hiukan pitkään ojentaessani hänelle käteni. Hän purskahtaa nauruun ja pyytää saada tarjota illallisen.