— Eikö totta, ettehän te toverit enää uskoneet tällaisen miehen pinnalle pääsevän? Ja siellä minä kuitenkin tällä hetkellä uiskentelen. Eihän herraslasten koskaan tarvitse nähdä nälkää…
Siitä tuli komea illallinen: kaviaaria ja shampanjaa, kahvia ja
Meukowia.
Birger Björklöfin nenän eteen oli sattuma (ja ranskankielentaito) tuonut tuottavan toimen: viiniagenttuurin, josta oli vähän työtä ja suuret välityspalkkiot. Vanhan ylpeyden olivat alennustilan vuodet jäytäneet jo hiukan ontoksi; hän purasi omenaa, joka ei ollutkaan niin hirveän hapan kuin tyhmän kopeat ihmiset kuvittelevat.
— Katso, enhän minä nyt sentään tunnusta olevani aivan tavallinen kaupparatsu…
— Etpä tietenkään… Onhan siinä suuri ero!
— On; mutta sitäpaitsi: viis' siitä, jos ei olisikaan! Hätä ei lakia lue. Ja totta puhuen: minä olin jo kyllästynyt Kleinehn ruokaan ja paloviinaan! Shampanja on parempaa. Terve!
Sitten puhuimme muista asioista. Ja kun sähkövalo oli vilkuttanut ensimäisen varoituksen ja me jo olimme pöydästä nousemassa, sanoi Björklöf:
— Kuulehan, joku päivä takaperin tutustuin rouva Autereeseen, jota sinä silloin, kun viimeksi tavattiin, olit kävelyttämässä Espiksellä.
— Vai niin.
— Ei ollenkaan hulluimpia. Osaa keskustella ja viskeleekin vuorosanojaan aika näppärästi. Mutta vähän liian täyteläinen…